LÄSKIÄ, LIIKUNTAA JA RUOKAVALIOTA

JUST DO IT!

Jokaisella naisella on paino-ongelmaa. Lihava taikka laiha. Liikaa löllöä. Luiseva jne.

Itse oli aikoinaan 18 vuotiaan kolmannella kuulla raskaana ollessani 45kg/170 cm. No, raskaus kasvatti tissien lisäksi kiloja tuonne 65 kiloon ja sitten pitkään olinkin tuossa 55-63 kilon välillä. Keskenmeno, ja toinen raskaus nosti kilot noista lukemista yli 80 kiloon, sain nuo kilot kadotettua, taisin painaa 73 kg.

No kuitenkin vuonna 2008 huomasin painavani 85 kiloa. Ilman vauvaa mahassa. Karmivaa. Ohessa kuva minusta tuona aikana....

Helsinki 2008....

Tuhti tyllerö. Kolesteroliarvot huitelivat lääkityslukemissa, henki pihisi.Sanoin lääkärille että odotappas puoli vuotta, palataan asiaan.
Ostin kuntosalikortin, kävin spinningissä. Muutin ruokavalion, suuhuni ei uponnut rasvaisia juustoja, ei valkoista vehnää ja muutenkin täysjyvätuotteet kunniaan. Paino putosi puolessa vuodessa 70 kiloon.
Wohoo. Suoritus, josta olen ylpeä. 

Exäni ei kauheasti tykännyt. Kuulemma naisessa pitää olla jotain puristeltavaa. No, onneksi jätin nuo kommentit omaan arvoonsa. Itse viihdyin uudessa kuosissani, ja se on tärkeintä.

Paino on tuossa 70 kilon hujakoilla pysynyt ihan kivasti, nyt lääkäri antoi joulun alla luvan treenata käsioperaation jälkeen. Tuntuu hyvälle. Käyn spinningissä ja kuntosalilla. Tavoite olisi, ei niinkään kilojen persuuksille potkiminen, vaan lihaksen saaminen ja timmi olotila. 

Ruokarytmin ja terveellisen ruokavalion pitäminen on kolmivuorotyössä tiukkaa. Mutta pienellä vaivalla sekin käy. Sokeria pyrin käyttämääm minimaalisesti. Teen makeutan inkiväärillä. Inkiväärissä on myös yleiskuntoa ylläpitävää ja rasvaapolttavaa vaikutusta.  Kahvissa en käytä sokeria. Opettelin siitä tavasta pois käyttämällä HYLAmaitoa kahviin, se antaa makeutta. 

Syön paljon lihaa, kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Kartan vaaleaa viljaa, riisiä ja pastaa. Kohtuudella perunaa ja tummia riisejä ja makaronia. Ja mausteita! Suussa pitää poltella, sitten palaa rasvakin :) ei tarvitse erillisiä rasvanpolttonappeja. Samoin pyrin lipittämään vihreää teetä.  Kalkkunasta en pidä ja kanaruuatkin tökkii. Kalaa söisin enemmän, mutta muu perhe ei ole asiasta innostunut...

Lisäksi proteiinejä. Pirtelönä tai rahkana. Tällä liikuntamäärällä tarvitsen noin 80 g protskua päivittäin. Laskeskelin tuossa ruokavaliotani ja totesin, että pakko ottaa niitä jauheena tai rahkana. Vaikka sekin tökkii. Protskuna käytän soijajauhetta, se pitää nälän kauemmin poissa ja vatsa tykkää siitä enemmän kuin heraprotskusta. Mutta jokainen meistä kokeilemalla löytää omansa.

Onneksi minulla ei ole isoja mielitekoja makean suhteen. Samoin sipsit voivat maata kaapissa minun puolesta. Joskus vaan on niitä hyvä nakertaa, jos tuntee suonenvetoa tms. niin niistä saa pikaisesti suolaa ja hiilareita kroppaan, parilla sipsillä tilanne korjaantuu. Limppareista en ole koskaan tykännyt.  Vettä voisi kyllä juoda enemmän. Vissyä tykkään juoda. Vapaitten alkaessa on mukava ottaa saunan päälle lonkeroa tölkillinen. 

Pyrin käymään aerobisella kaksi kertaa viikossa ja puntilla kerran. Ja toisen kerran puntilla aerobisen jälkeen yläkropalle. Tiedän, että enemmän pitäsi tehdä, mutta kun on työt, perhe, koirat jne.  Kotona yritän tehdä muutaman etunojapunnerruksen päivittäin, samoin vatsoja muutaman puserruksen. Aamuisin heiluttelen kahvakuulaa kahvia odotellessa.

Tuloksia odotellaan. Pikkuhiljaa tästä mennään eteenpäin.

Kuitenkin kropassani ole tyytyväisin siihen, etten omista selluliittia. Vaikka kuinka rypistelen ja puristelen. 
Sirpakassa kunnossa olen ikäisekseni, ja kuitenkin minuakin nuoremmatkin on aika lölleröitä, ja makkarat tursuaa housunkauluksesta. Vaatekokoni on kuitenkin ollut suht sama viimeiset 3 vuotta. Ainoastaan PMS oireena kerään nestettä jopa 3 kiloa, joka  sitten sulaa pois. Se on aika ärsyttävää.

Lisäksi en omista alleja, ja tisutkin ovat terhakkaat. Maan vetovoima ei ole niistä napannut kiinni. Myös gluteuslihakseni ovat kiinteät ja napakat. 

Oikeastaan olen aika hyvä fyysinen pakkaus.  Kuntoni on hyvä, kremppoja ei ole oikein missään, kun olkapää korjattiin kuntoon. Nyt vaan tarmolla kohti haasteita kuntoilun saralla.

Oulussa 11/2012

USKO ja ATEISMI, kuinka katson elämää

Koko aikuiselämäni olen ollut kuulumatta kirkkoon. Vastustan sitä instituutiona. Hyvin vanhanaikaisena sellaisena. Ja en hyväksy edelleenkään sen laitoksen ihmisten kohtelua. Ihmiset eivät ole sen firman portailla tasa-arvossa toistensa kanssa.

Aikoinaan kirkosta eroaminen tapahtui kirkkoherran puhuttelun kautta. Nykyisin voit erota kirkosta netissä. 
Vältyt veroilta, kuten useimpien syy taitaa olla nykypäivänä. Ei siinä ajatella uskontoa, suhdetta siihen ja olenko oikealla tiellä.

Historiallisestihan kristinusko perustuu juutalaisuuteen, Jeesushan sai kodissaan juutalaisen kasvatuksen.Juutalaisuuden perusoppeja on Vanha Testamentti ja Toora. Kristinuskon taasen Uusi Testamentti.

Jeesus itsessään oli suhteellisen tasa-arvoinen mies. Hän ei kyseenalaistanut naisen asemaa, (siis suhteessa, siihen mikä elämä oli 2000 vuotta sitten) lapsille kertoi tarinoitaan ja paransi sairaita ja jutteli huonompiosaisille. Siinä mielessä olen hämmentynyt, miksi kristinusko on kadonnut tuosta oppi-isästään niin kauas? Miksi pitää alistaa homot alemmas heteroja? Luulen hiljaa mielessäni, että Jeesus olisi siunannut homoparien liitot. Homojen kirkollisverot kyllä kelpaavat kirstuun. 
Toisaalta tämäkin dilemma vältyttäisiin, jos siviilivihkimys olisi ainoa laillinen avioliitto kahden ihmisen välillä. Kirkko sitten siunailkoon pariskuntia miten haluaa. Maksusta.  

Moni ihmettelee, että minähän joudun helvettiin, kun en usko Jumalaan. Hauskaa sinällään tämä ajatusmaailma, mikä on ihmisiin upotettu jo lapsesta lähtien. Enhän minä usko helvettiinkään. En usko Saatanaan. Haloo. Miten voin joutua paikkaan, johon en usko? Taivaan Isään en usko. En usko että tämä hyväntahtoinen papparainen haluaa minulle ja maailmalle kaikkea hyvää.

"Hauskaksi pelin tekee se, että vaikka olisit raiskannut lapsia, silponut ihmisiä, elänyt muutenkin kuin sika pellossa, kunhan vaan myöhemmin sellissä tulet tunnontuskiisi, ja pyydät Jumalalta nöyrästi anteeksi ja kadut Hänelle tekojasi, olet pelastettu, ja pääset iltapalalle taivaaseen... JOS VAIN USKOT!

Tätä minun oikeudentajuni ei sulata. Jos Jumala olisi oikeudentajuinen, Hän mädättäisi nämä ihmiset läpeensä. Herra vaan toivottaa avokätisesti mannan ja viinin pariin, kun katumuksen kyyneleet on valutettu. En halua siihen pöytään. Kiitos vaan Herrani, mutta olisiko pöytää tarjolla pilvinäköalalla ja sillä tavoin että muu sali ei näy?" 

Edelliset kappaleet olen kirjoittanut jo parisen vuotta sitten. Kärjistettynä näin se kristinuskossa menee.
Minä en antaisi ikinä anteeksi, jos joku tekisi noin pahoja tekoja minulle, taikka lapsilleni. Enkä halua uskoa, että Jumalakaan sitä tekisi, vaikka kuinka olisivat hartaita uskovaisia elämänsä loppuun asti.

Mutta onko ateisti paha ihminen, kun ei usko Jumalaan? Kyllähän tälläinen käsitys on vallalla.
Minä kunnioitan ihmisyyttä, pyrin olemaan ystävällinen ihmisille, autan tarvittaessa ja luultavasti kiroilenkin vähemmän  kuin kestoverto krisititty.  En kummemmin välitä ihmisen sukupuolisesta suunteutumisesta, elämänkatsomuksesta tai sukupuolesta. Kunhan hän on sydämeltään hyvä ja kaunis.

Luterilaisuudessa on kauneus pannassa, kirkot on riisuttuja kivitaloja. Nautin ulkomailla käydessä kauniisti koristelluista kirkoista, niiden loistosta ja upeista maalauksista. Miksi Martti Luther teki tämän kauneudesta nauttimisesta pahan asian? Onko uskominen Jumalaan oltava vaan rumaa, pelkistettyä ja kipeää? Eikö taiteen tekemisen lahja tule Herralta? Miksi siis siitä ei voisi nauttia? Onko se synnillistä humaltua kauniisti maalatusta alttaritaulusta. Olen ilmeisesti liian esteetikko luterilaisuuteen?

Uskonnostahan saa muhevat riidat väännettyä. Inhoan uskonnollisuutta, jolla tarkoitan pateettista suhtutumista uskontoon. Tuputtamista ja siihen että oma näkökulma on ainoa oikea. Uskonnon varjolla tapahtuva alistaminen on pahinta mitä voit toiselle ihmiselle tehdä. Abortin kieltäminen kaikissa olosuhteissa, naisen asema lapsentekokoneena, lapsen kasvatus periaateella, " joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".

Edelleen pysyn ateistina. Hetken verran jo uskoin Jumalan olemassa oloon, salaman iskettyä Vatikaanin kirkon kupoliin, paavin ilmoitettua erostaan. Se oli aikasta hyvä vitsi Herralta....

RAKKAUDESTA

Olisikin kiva kuulla teidän kertomuksia siitä millaista on olla rakastunut, miten ja missä se tuntuu ja miltä?

Tämä kysymys heitettiin eräässä blogissa, jota seuraan. Asia jäi muhimaan päähäni ja tässä jonkinlainen vastaus.

Aloin seurustelemaan ensimmäisen puolisoni kanssa 16 vuotiaana. Hän oli ensimmäinen mies (tai poikahan hän 18 vuotiaana oli) minun elämässä, joka oli minusta kiinnostunut. Olimme yhdessä 20 vuotta 7kk. Päivälleen. Naimisissa liki 16 vuotta. Aika pitkä aika. Rakkaus, en tiedä oliko se rakkautta. Ei se vienyt jalkoja alta, ei tuntunut päätä huimaavalta. Ok, oli meillä hyviä hetkiä, mutta jo alkuaikoina minulle tehtiin selväksi, että en ole se ykkösnainen elämässä. Äiti on se ykkönen. Jonka toiveet ja tarpeet on etusijalla. 

Koko suhdetta varjosti mustasukkaisuus, alkoholi, minun henkinen pahoinpitely eri tavoin, eräänlainen valtataistelu. Sitten minä luovutin, lupasin itselleni uunna vuonna 2009 että juhannukseen mennessä olen irti. Haluan olla vapaa, vailla kaikkea tuota paskaa niskassa.

Sen uuden vuoden lupauksen pidin. Elämäni paras lupaus. 

Hupsun sinkkuelämäni aikana etsin itseäni, se MINÄ joka oli kadoksissa, löytyi. Iloinen, elämää rakastava, spontaani, suvaitseva ihana minä. Toki välillä yksinäisyys ja halu jakaa elämän hetket jonkun kanssa valtasi mielen. Joskus olisi ollut vain ihana nukahtaa jonkun kainaloon. Tai silittää jonkun selkää. Nuuhkia korvan takaa. Mutta tärkein opetus tuolta ajalta oli kuitenkin klassinen (klisee)totuus TÄYTYY RAKASTAA ITSEÄÄN JOTTA VOISI RAKASTAA TOISTA.

No, pienen vedonlyönnin tuloksena laitoin deittipalstalle (joojoo, epätoivoiset, ja sen sellaiset sinne niitä laittaa, ja ei siellä ole järkevää ihmistä ja huijareita kaikki tyynni)

ilmoituksen. Omannäköisen. Lähinnä laitoin siihen vikalistan itsestäni ja sen että haluan pitkätukkaisen rokkia kuuntelevan miehen ja kerroin että Lauri Tähkä saa minut voimaan pahoin.... ajattelin että mies, joka lukee huumorini läpi ja vastaa siihen, ei voi olla täysin paska.

Tulihan niitä vastauksia, ihan kummia. Lukutaidottomia, kirjoitustaidottomia ( joo olen snobi tässä asiassa, mutta kyllä minä vaadin mieheltäni oikeinkirjoitusta ja lukutaitoa)

No viestiin vastasi mies Pohjois-Karjalasta, osasi kirjoittaa ja puhui rakkaudella lapsistaan ja elämästään ja päätin suostua treffeille. IIIIIIKKKKKS!

No treffit meni hyvin. Tai no tosi hyvin. Tai totta puhuen, minua lyötiin halolla päähän. Ihana, fiksu ja komea mies minun luona. Jopa kiinnostunut minusta.Tai onko? Voiko joku noin ihana tykätä minusta aikuisten oikeasti???

Vaikka sydän pompottelikin villisti, vielä joku jarru oli päällä. Halusin varmistaa että lasten kanssa synkkaa. Tarina olisi päättynyt jos lasten kanssa kemiat ei olisi toiminut. Lapset ovat lähellä sydäntäni ja missään nimessä he eivät saisi kärsiä suhteesta, ei minun eikä hänen.

Asiahan oli ratkaistu. Jo heti oltiin lasten taholta sitä mieltä, että kaikki voisi asua saman katon alla. APUA, viimeinen takaportti oli lukittu! Minä voisin päästää irti. Rakastua. Olla rakastettu....

Miehenihän sanoi R-sanan ensin, minä olin tuossa jarruvaiheessa. Mutta toinen sanoi että jaksaa odottaa. Se oli sydämen sulattava lause. 

Nyt siis nelikymppisenä olen rakastunut. Rakkaudessa on monta komponenttia. Ystävyys, se että voi puhua, se että voi olla oma itsensä. Se että toinen sanoo hyvää yötä rakas, jo puoliunessa. Voi puhua kaikesta. Vaikka niistä vaikeista asioista. Hyväksyä toinen ihminen vikoineen ja rasittavuuksineen. Tajuta että siinä vieressä on se sydämen kokonaiseksi tekevä ihminen. Se ihminen, joka saa minusta esiin parhaat puolet.

Nauramme paljon, meitä yhdistää äärimmäisen tyhmä huumori, tykkäämme koirista, hyvästä ruuasta, samasta musiikista, leffoista, urheilusta ja nopeista autoista.

Mutta on meillä eroavaisuuksiakin. Se rikastuttaa suhdetta. Ei meidän tarvitse skitsoilla työnjaosta. Se on sujunut kivutta. Paitsi ruuanlaitto. Kumpikin tykkää siitä. Tästä kävimme pitkiä keskusteluja. Ette halua tietää.... Minä tykkään siivota, pyykätä ja hoitaa kotia.  Ei minulla jää sormi suuhun, vaikka sulake palaa, tai auto hajoaa. Tai että uuni pitää lämmittää. Apua pyydän kyllä tarvittaessa. Tai ainakin sitten kun olen ensin viisi kertaa yrittänyt

Seksielämä. Rakastavan oman miehen kanssa se nousee omiin sfääreihin. Eihän siinä  voi olla kuin taivas rajana. Luottamus, rakkaus ja vielä kerran rakkaus. Uusia kokemuksia ja ihan mielettömiä asioita. Tämä alue on jotain niin kreisiä.

Sanat ei riitä kertomaan. Ikinä ei tekisi mieli pettää toista, koska en haluaisi nähdä sitä tuskaa toisen silmissä, kun asia tulisi ilmi. Toisen miehen kosketus seksuaalisesti inhottaisi. Mutta onneksi ikinä ei tulisi moista kiusausta vastaan, koska rakastan omaa miestäni niin paljon.

Sitä on rakkaus. Ja paljon muuta.

Rakkaus
Rakkaus on pitkämielinen. Rakkaus on lempeä.
Rakkaus ei kadehdi. Rakkaus ei kerskaa. Rakkaus ei pöyhkeile.
Rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti. Rakkaus ei etsi omaansa.
Rakkaus ei katkeroidu. Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa.
Rakkaus ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa.
Kaikki se peittää. Kaikki se uskoo. Kaikki se toivoo. Kaikki se kärsii.
Niin pysyvät nyt Usko, Toivo ja Rakkaus, nämä kolme ;
mutta suurin niistä on Rakkaus.

TERVETULOA HAUKUTTAVAKSI

Minä olen koiraihminen. Lapsena meillä oli aina metsästyskoira. Isä harrasti jäniksenmetsästystä ja ajokoiria meillä olikin.

Ensimmäinen koirani oli suloinen labradorinnoutaja Siri. Sellainen peruslabbis. Fiksu, ruuanhimonen, löppänä ja kiltti. Oheisessa kuvassa hän vartioi grillimakkaroita terassilla. Tärkeää puuhaa.

Siri siirtyi koirien taivaaseen joulukuussa 2008. Lonkat tuli kipeäksi. Silloin tein päätöksen, että ihan heti ei uutta koiraa taloon tulisi. Luopuminen tuntuu kamalalle. Ja päätös piti. Hoidin kavereitten koiria ja rapsuttelin naapurin beaglea.

Sittemmin tapasin Komistuksen. Hänellä oli kaksi koiraa.Toinen hänen haukuistaaan siirtyi Sirin kaveriksi maaliskuussa 2012.
 Tyttäreni hommasi Ihanan Welsh Corgin, Hertzin., joka on kyllä hupsu koira... Koirakuume alkoi kohota.

Sitten taloon muutti Nelly.  Nelly muutti Pietarin koiratarhasta.  Kuten voitte tuosta lukea niin kaveri on pikkuinen hylkypallero. Oma vaivansahan se on hylätty koirapolo ottaa kotiinsa, vaatii hiukan enemmän aikaa ja rakkautta kouluttaa kaveriksi.
Mutta kaiken sen vaivan arvoista se on huomata kuinka tuo pallero alkaa luottaamaan, ja viettää sellaista koiranelämää, kuten sen olisi pitänyt aina viettää. Nelly on todella monta rotua oleva haukkunen. Ei mitään hajua mitä tuo Romanovin noutaja sisältää.... ( Koiraa miettiessä, kaikki rotukoirakasvattamot vaativat näyttelyssä juoksemista koiran saamiseksi. Siksi päädyimme rescuekoiraan, sekarotuinen piski voi olla sohvapottukoirana, lenkkikaverina ja ei tarvii puunata näyttelyyn....)

Alussa Nelly karkasi viikoksi. Saimme sen kiinni loukkutekniikalla ja sen jälkeen asunut ihan nätisti meillä. Painoa on tullut lisää ja turkki on upea musta kiiltävä. Kiitos luonnonmukaisen ruokavalion! Hassua on, että Nellyn karva ei irtoa. Ei edes harjaamalla. Epäilen että keväällä kuuluu vieno PUFFF, ja karvat on kerralla irronneet lattialle. Ja meillä on kalju hurtta.

Hertzin kanssa Nelly on ihan parhaita kamuja. Mennen tullen leikitään ja puuhataan. Todennäköisesti tekisivät pöljyyksiä, jos ei vartioisi tarkkaan. Ransukoiraa pitää pomottaa. Kun ei kerta jaksa koko aikaa leikkiä....

Ransu, toinen koiramme on sakemannin ja snautserin sekoitus. Maailman höpsöimmät korvat ja vaatimaton sielu. Kunhan nyt saan ruokaa, rapsuja ja nukkua, niin se riittää. Ikää herrasmiehell on 12 vuotta, pikkuisen ikä painaa lonkkia ja nukkuminen maittaa enenevässä määrin.

Nelly eka päivänä meillä

Nelly joulun 2012 alla pihalla

Kuten kuvista näkyy rescuerekkunen on kasvanut ja kaunistunut ihan kunnolla. Lisäksi käymme koirakoulussa, jossa Nelly on osoittanut nopeaoppisuutta ja tekemisen iloa. Fiksu tyttöhän Nellyskä on. Ihanaa on se että alkuajan pelkotilat on katoamassa. Nyt Nelly osaa leikkiä leluilla ja totella peruskäskyjä. 

Ransumies 12 vuotta, meidän toinen koira. Pelastusrekku tavallaan hänkin.

Tästä tuli nyt karvanokkablogiteksti. Koirat on kivoja. Ne ovat uskollisia, hassuja, huumorintajuisia luontokappaleita. Ei tarvitse televisiota, kun noita kahta seuraa...