SUOMALAINEN KATEUS

Facebookkini inboxiin ilmaantui viestejä (pitemmällä ajanjaksolla siis), että pusukuvat ärsyttää, liikuntapäivitykset ja ruokavalio ja fitness tsemppikuvat vituttaa, ja koirajutut myös. 

Suomalainen kateus, se vie onnenkin pesästä, miksi on vaikea sulattaa, että joku rakastaa, sillä on kivaa päivästä toiseen. Jaksaa urheilla, ja tykkää pitää huolta kropastaan ja vielä kehtaa sitä esitellä.

Voi ristus. Minkä minä sille voin, että joku on tekosyillä kyllästetty,ettei pääse lenkille, salille ja ei välitä mitä paskaa ruokaa sisäänsä upottaa. Minä välitän, ja yritän esimerkilläni tsempata muitakin elämänsä parantamiseen. Minun silmiini koskee katsoa kaduilla kulkevat plösöt, ryhdittömät ihmiset. Nuoret ihmiset, joilla elämä edessä. Voivat olla hoikkia, mutta, koska liikkumista ei tapahdu, vatsa pullottaa löysänä, pakarat littanat, koska penkistä nousee vaan oma perse. Ja kädessä raffinoitua viljaa ja sokeria. No, onneksi minun ei tarvitse pelätä mieheni karkaavan vieraisiin naisiin, koska minä en ole plösö, huonoihoinen ja huonokuntoinen. Olen paremassa kuosissa kuin moni minua nuorempi, saatikka omanikäiseni.  Miehenikin tykkää minusta kiintenä ja seksikkäänä, ilman selluliittejä, ilman roikkuvia tissejä, hyväkuntoisena, itseeni tyytyväisenä ja iloisena.

Entäs jos toinen on onnellinen ja haluaa sen näyttää? Muualla maailmassa voi kulkea käsi kädessä, suudella julkisesti ja näyttää rakkautensa. Ei Suomessa. Pitää piilottaa ja olla kuin ei oltaisi. No, Suomi on järkiliittojen luvattu maa. Minkäs minä voin että teidän parisuhteessannne on jotain vialla. Minulla ei ole. Minä olen onnellinen, minulla on ihana mies, jota rakastan. Ja en häpeä rakkauttani, onneani ja haluan näyttää kuinka leijun maanpinnan yläpuolella. Pidä sinä järkiliittosi, mitäänsanomaton seksielämäsi ja hajuton ja mauton elämäsi. Minä nautin omastani.  Ehkä tämän takia minua ahdistaa suomalainen mentaliteetti niin syvästi, että olen valmis katoamaan Suomen rajojen ulkopuolelle heti kun vain se on mahdollista. 

Ja koirat ja heistä kertominen. Jos kuule omistat kolme koiraa, niin arki kulkee myös noitten höpöjen hännänheiluttajien kanssa. Ne piristävät päivää, siinä missä niiden töllöntyöt raivostuttavat. Osa minun elämääni. Otuksia joita rakastan. Ja jotka rakastavat minua. 

Lisäksi eräs ihminen tosin oli herneen ottanut nokkaan, kun moitin Päivi Räsäsen tuumailuja. Se on ihmisenä idiootti. Jos arvostat hänen mielipidettään, niin olet itsekkin idiootti. En kommentoi tätä enempää. 

Lopuksi eräs päivitykseni, joka kertoo mistä en pidä:

Minua ottaa yksi päivitystyyppi yli kaiken päähän. Siis nämä akankekkulat joitten ukko on työmatkalla/huvimatkalla tai muuten pois kotoa. Sitten ne valittaa "voi ei kun tässä YKSINHUOLTAJANA olen X aikaa" Perkele te mitään yksinhuoltajia ole. Teillon ukko. Sille voi soittaa hyvät yöt ja kertoa kuulumiset. Loukkaa tuo tyhjänvininä OIKEITA yksinhuoltajia. Kuten minun äitini, joka isäni KUOLTUA oli OIKEA yksinhuoltaja. Ei ollut miestä olemassakkaan. Olkaa valittamatta ja miettikää elämän totuuksia. Entäs sitten se valitus, kun lastenne isä kuolisi? Ette muuten pärjäisi varmaan sekuntiakaan. Jos ette nytten edes yhtä viikkoa vaikka se mies onkin olemassa!

Mutta, nyt olen ihan hiljaa, yhtään iloista päivitystä en tule hetkeen sinne pistämään.  Olkoon tyytyväisiä. Saakoon tunkkinsa ja nauttia mökötyksestä. Tunnetusti olen pitkävihainen. 

Kirjoittelen tuntojani vain tänne. Ketä kiinnostaa...

Pitäkää kivaa talitintit.

LUOTTAMUSPULA-AIKA

Monesti törmään siihen, etten luota ihmisiin. Perusluottamuksenihan on rikottu useaan otteeseen eri ihmisten taholta.

Aiemmin käsittelin suhdettani jumaluskoon. Menetin luottamuksen Jumalaan ja uskonnon antamaan turvasatamaan isäni kuollessa. Pieniin lapsen aivoihini ei millään mahtunut ajatus rakastavasta taivaan isästä, joka vie minulta oman isäni pois. Myöhemmin koulukiusaamisen myötä katosi ne vähäisetkin rippeen uskosta,  uskovaisperheen lasten kiusatessa ja hakatessa minua.  Samalla nujerrettiin luottamustani. Opettajiin, kavereihin ja ihmisiin.

Ensimmäinen ihmisuhteeni oli hankala, valitettavasti luotin häneen nuorena ja ei niin viisaana, ja hän osasi sen luottamuksen särkeä. Monin eri tavoin. Hänen mielestään en ollut ihmisasteikolla mitenkään korkealla, hän asetti minun edelleni äitinsä, isänsä, veljensä ja siskonsa perheineen. Hän iski kertomiani asioita vasten kasvojani vääristellen sanomaa. Ei uskonut totuutta, vaan vääristeli maailmaansa ja omaan uskomukseensa sopivaksi. Ja loppujen lopuksi, olihan vain rotta, joka joutaisi tappaa, että maailma olisi parempi paikka.

Eron jälkeen sain tukea ammatti-ihmisiltä, muutamalta ystävältäni, ja tajusin siinä hetkessä, kehen voi luottaa ja keneen ei. Hyvin pian karsin elämästäni pois ihmiset, joittten tukeen en voinut luottaa. On ollut ihmisiä, jotka omalla tavallaan käyttivät ystävyyttä omiin tarkoituksiinsa, ja kun nuo tarkoitusperät olivat täynnä, niin alkoi hiljaiselo. Loppujen lopuksi ja tiukan paikan tullen, tiesin luottavani itseeni. Minä en pettäisi itseäni.


Uudessa parisuhteessa minua kuitenkin vaivaa tietty luottamuspula. Vaikka luultavasti luotan mieheeni enemmän kuin voisi tässä tilanteessa kuvitella. Ei se ilmene mustasukkaisuutena, tai mitenkään muuten radikaalisti. En vain haluasi kuulla lupauksia, koska pelkään pettyväni. Koska olen epävarma itsestäni ja pelkään olevani riittämätön hänelle. Siis luottamus itseeni parisuhteessa on vajavainen. Olen hänelle tästä luottamuspulasta kertonut , ja toivon todella että saisin joskus 100% luottamuksen aikaan. Sen olisin tälle parisuhteelle velkaa.

Mihin minä luotan? Rakkauteen, elämän oikeaan johdatukseen vaikeissa paikoissa. Tulevaisuuteen, parisuhteeseeni, työssä osaamiseeni ja huumorin kantavaan voimaan. Niillä olen rämpinyt läpi vaikeiden aikojen. Ja suhteellisen vahvana naisena.

Liitän kuvan muratistani, kukasta/kasvista jolle minulla on suuri merkitys. Se on myös tatuoitu ihooni. Näin unta kysestä tatuoinnista, uni ja tatuointi tuli minulle elämässä vaikeaan paikkaan ja siksi muratti nousi minun elämäni symboliksi.

Ikivihreänä köynnöskasvina
 murattia pidetään kuolemattomuuden ja ikuisen elämän symbolina.Kukkien kielessä muratti viestii riippuvaisuutta sekä kestävyyttä.

RAKKAUDESTA

Olisikin kiva kuulla teidän kertomuksia siitä millaista on olla rakastunut, miten ja missä se tuntuu ja miltä?

Tämä kysymys heitettiin eräässä blogissa, jota seuraan. Asia jäi muhimaan päähäni ja tässä jonkinlainen vastaus.

Aloin seurustelemaan ensimmäisen puolisoni kanssa 16 vuotiaana. Hän oli ensimmäinen mies (tai poikahan hän 18 vuotiaana oli) minun elämässä, joka oli minusta kiinnostunut. Olimme yhdessä 20 vuotta 7kk. Päivälleen. Naimisissa liki 16 vuotta. Aika pitkä aika. Rakkaus, en tiedä oliko se rakkautta. Ei se vienyt jalkoja alta, ei tuntunut päätä huimaavalta. Ok, oli meillä hyviä hetkiä, mutta jo alkuaikoina minulle tehtiin selväksi, että en ole se ykkösnainen elämässä. Äiti on se ykkönen. Jonka toiveet ja tarpeet on etusijalla. 

Koko suhdetta varjosti mustasukkaisuus, alkoholi, minun henkinen pahoinpitely eri tavoin, eräänlainen valtataistelu. Sitten minä luovutin, lupasin itselleni uunna vuonna 2009 että juhannukseen mennessä olen irti. Haluan olla vapaa, vailla kaikkea tuota paskaa niskassa.

Sen uuden vuoden lupauksen pidin. Elämäni paras lupaus. 

Hupsun sinkkuelämäni aikana etsin itseäni, se MINÄ joka oli kadoksissa, löytyi. Iloinen, elämää rakastava, spontaani, suvaitseva ihana minä. Toki välillä yksinäisyys ja halu jakaa elämän hetket jonkun kanssa valtasi mielen. Joskus olisi ollut vain ihana nukahtaa jonkun kainaloon. Tai silittää jonkun selkää. Nuuhkia korvan takaa. Mutta tärkein opetus tuolta ajalta oli kuitenkin klassinen (klisee)totuus TÄYTYY RAKASTAA ITSEÄÄN JOTTA VOISI RAKASTAA TOISTA.

No, pienen vedonlyönnin tuloksena laitoin deittipalstalle (joojoo, epätoivoiset, ja sen sellaiset sinne niitä laittaa, ja ei siellä ole järkevää ihmistä ja huijareita kaikki tyynni)

ilmoituksen. Omannäköisen. Lähinnä laitoin siihen vikalistan itsestäni ja sen että haluan pitkätukkaisen rokkia kuuntelevan miehen ja kerroin että Lauri Tähkä saa minut voimaan pahoin.... ajattelin että mies, joka lukee huumorini läpi ja vastaa siihen, ei voi olla täysin paska.

Tulihan niitä vastauksia, ihan kummia. Lukutaidottomia, kirjoitustaidottomia ( joo olen snobi tässä asiassa, mutta kyllä minä vaadin mieheltäni oikeinkirjoitusta ja lukutaitoa)

No viestiin vastasi mies Pohjois-Karjalasta, osasi kirjoittaa ja puhui rakkaudella lapsistaan ja elämästään ja päätin suostua treffeille. IIIIIIKKKKKS!

No treffit meni hyvin. Tai no tosi hyvin. Tai totta puhuen, minua lyötiin halolla päähän. Ihana, fiksu ja komea mies minun luona. Jopa kiinnostunut minusta.Tai onko? Voiko joku noin ihana tykätä minusta aikuisten oikeasti???

Vaikka sydän pompottelikin villisti, vielä joku jarru oli päällä. Halusin varmistaa että lasten kanssa synkkaa. Tarina olisi päättynyt jos lasten kanssa kemiat ei olisi toiminut. Lapset ovat lähellä sydäntäni ja missään nimessä he eivät saisi kärsiä suhteesta, ei minun eikä hänen.

Asiahan oli ratkaistu. Jo heti oltiin lasten taholta sitä mieltä, että kaikki voisi asua saman katon alla. APUA, viimeinen takaportti oli lukittu! Minä voisin päästää irti. Rakastua. Olla rakastettu....

Miehenihän sanoi R-sanan ensin, minä olin tuossa jarruvaiheessa. Mutta toinen sanoi että jaksaa odottaa. Se oli sydämen sulattava lause. 

Nyt siis nelikymppisenä olen rakastunut. Rakkaudessa on monta komponenttia. Ystävyys, se että voi puhua, se että voi olla oma itsensä. Se että toinen sanoo hyvää yötä rakas, jo puoliunessa. Voi puhua kaikesta. Vaikka niistä vaikeista asioista. Hyväksyä toinen ihminen vikoineen ja rasittavuuksineen. Tajuta että siinä vieressä on se sydämen kokonaiseksi tekevä ihminen. Se ihminen, joka saa minusta esiin parhaat puolet.

Nauramme paljon, meitä yhdistää äärimmäisen tyhmä huumori, tykkäämme koirista, hyvästä ruuasta, samasta musiikista, leffoista, urheilusta ja nopeista autoista.

Mutta on meillä eroavaisuuksiakin. Se rikastuttaa suhdetta. Ei meidän tarvitse skitsoilla työnjaosta. Se on sujunut kivutta. Paitsi ruuanlaitto. Kumpikin tykkää siitä. Tästä kävimme pitkiä keskusteluja. Ette halua tietää.... Minä tykkään siivota, pyykätä ja hoitaa kotia.  Ei minulla jää sormi suuhun, vaikka sulake palaa, tai auto hajoaa. Tai että uuni pitää lämmittää. Apua pyydän kyllä tarvittaessa. Tai ainakin sitten kun olen ensin viisi kertaa yrittänyt

Seksielämä. Rakastavan oman miehen kanssa se nousee omiin sfääreihin. Eihän siinä  voi olla kuin taivas rajana. Luottamus, rakkaus ja vielä kerran rakkaus. Uusia kokemuksia ja ihan mielettömiä asioita. Tämä alue on jotain niin kreisiä.

Sanat ei riitä kertomaan. Ikinä ei tekisi mieli pettää toista, koska en haluaisi nähdä sitä tuskaa toisen silmissä, kun asia tulisi ilmi. Toisen miehen kosketus seksuaalisesti inhottaisi. Mutta onneksi ikinä ei tulisi moista kiusausta vastaan, koska rakastan omaa miestäni niin paljon.

Sitä on rakkaus. Ja paljon muuta.

Rakkaus
Rakkaus on pitkämielinen. Rakkaus on lempeä.
Rakkaus ei kadehdi. Rakkaus ei kerskaa. Rakkaus ei pöyhkeile.
Rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti. Rakkaus ei etsi omaansa.
Rakkaus ei katkeroidu. Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa.
Rakkaus ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa.
Kaikki se peittää. Kaikki se uskoo. Kaikki se toivoo. Kaikki se kärsii.
Niin pysyvät nyt Usko, Toivo ja Rakkaus, nämä kolme ;
mutta suurin niistä on Rakkaus.