ASUMINEN JA MUUTTAMINEN

Miettii, kuinka jotkut jämähtää samaan pitäjään kuin tatit, ja toiset kerkeää vaihtaa kaupunkia monestikin elämänsä aikana. Kuten minä. Menossa neljäs paikkakunta. Suomussalmelle jos olisin jäänyt, niin pää olisi räjähtänyt ennenpitkää. Lappi on henkinen kotini ja sinne aina kaipaan. Terveisin Sohvafilosofi.

Tämä Facebook päivitykseni sai ihmiset kummastelemaan. Miten niin? Mitä tarkoitan?

Tarkoitan ihmisiä, jota asuvat syntymästä kuolemaan samalla paikkakunnalla, vaikka siellä olisi työtön, harrastukseton ja vailla etenemistä elämässä. 

Lähintä kaupunkia pidetään isona ja Helsinkiä jo pelottavana edes käydä. Sinne mennään vain kovat kaulassa ja viivytään pakollinen aika. 

Mikä kumma niitä ihmisiä pitää kiinni samassa, haluamatta matkustaa taikka edes opiskella toisella paikkakunnalla? Onko se joku kumma pelko vieraasta? Tapa vai olosuhteitten pakko?

Itse koin pienen paikkakunnan ahdistavaksi ja menneisyyden mörköjen pesäksi. Halusin pois. Opiskelemaan ja näkemään maailmaa. Suomussalmi on edelleen hiljenevä maaseutukunta. Jos ei muuta Kainuu opettanut minulle, niin sen, että vittumaisuuden läpi voi pusertaa itsensä läpi ja jatkaa elämää.

Tosin unelmaani esti, jälleen kerran, silloinen mieheni, joka ei halunnut matkustaa ulkomaille. Hän oli juuri noita ihmisiä, joitten mielestä oma kotikunta oli paikka vailla vertaa ja siinä ei koskaan ollut mitään vikaa. Vaikka sormella olisi osoittanut.

Olen muuttanut opiskelujen takia Rovaniemelle. Snadi kaupunki, virkeä, iloinen ja jouluinen. Viihdyin. Ihmiset olivat hyväntuulisia ja jotenkin koko kaupunki oli nuorekas ja täynnä jotain selittämätöntä energiaa. Ehdoton suosikkikaupunkini!

Työn perässä tuli muutto Kuopioon. Kulttuurishokki  Rovaniemen jälkeen. Pimeä kaupunki ja savolainen kansa. Lupsakkaa väkeä siihen asti, kunnes huomasi, että vastapuoli onkin tiukempi vastus ja ei tanssi savolaisen piällysmieskulttuurin mukaan. Asioitten vatkaaminen oli ärsyttävää. Mutta bändielämä oli varsin vilkasta, siitä pidin. Ja sain sieltä myös ystäviä, jotka kulkevat mukanani elämäni ajan.

Sitten paluu juurille. Maalle. Kontiolahdelle, Joensuun kupeeseen. Miksi? Mies, joka vei jalat alta, koppasi kainaloonsa ja vei mukanaan.  Tai no, pitihän tuosta muutosta  hiukan keskustella.

Joensuu on kylmä, täällä tuulee aina. Bändielämä hiljaista, tai no, soi täällä Alangon veljesten melankolia, rokkia ei niinkään.  Jotenkin sisäänpäin lämpiävä kaupunki. Lähdin avoimin mielin ja olen pettynyt. Se kainuulainen sitkaus kai minut täällä pitää, en vielä luovuta.  Yritän nyt pärjätä kaukosuhdeystävien voimin. 

Tulevaisuudessa näen itseni Suomen rajojen ulkopuolella. Töissä, vapaaehtoisena.... en tiedä, sen aika koittaa sitten joskus. Lasten kasvettua pesästä ulos.  Ehkä se 10 vuoden kiertokulku, jota olen ison muuttojeni välillä totetuttanut, kertoo minne päin maailmaa polkuni vie seuraavan kerran muuttamaan.

RAKKAUDESTA

Olisikin kiva kuulla teidän kertomuksia siitä millaista on olla rakastunut, miten ja missä se tuntuu ja miltä?

Tämä kysymys heitettiin eräässä blogissa, jota seuraan. Asia jäi muhimaan päähäni ja tässä jonkinlainen vastaus.

Aloin seurustelemaan ensimmäisen puolisoni kanssa 16 vuotiaana. Hän oli ensimmäinen mies (tai poikahan hän 18 vuotiaana oli) minun elämässä, joka oli minusta kiinnostunut. Olimme yhdessä 20 vuotta 7kk. Päivälleen. Naimisissa liki 16 vuotta. Aika pitkä aika. Rakkaus, en tiedä oliko se rakkautta. Ei se vienyt jalkoja alta, ei tuntunut päätä huimaavalta. Ok, oli meillä hyviä hetkiä, mutta jo alkuaikoina minulle tehtiin selväksi, että en ole se ykkösnainen elämässä. Äiti on se ykkönen. Jonka toiveet ja tarpeet on etusijalla. 

Koko suhdetta varjosti mustasukkaisuus, alkoholi, minun henkinen pahoinpitely eri tavoin, eräänlainen valtataistelu. Sitten minä luovutin, lupasin itselleni uunna vuonna 2009 että juhannukseen mennessä olen irti. Haluan olla vapaa, vailla kaikkea tuota paskaa niskassa.

Sen uuden vuoden lupauksen pidin. Elämäni paras lupaus. 

Hupsun sinkkuelämäni aikana etsin itseäni, se MINÄ joka oli kadoksissa, löytyi. Iloinen, elämää rakastava, spontaani, suvaitseva ihana minä. Toki välillä yksinäisyys ja halu jakaa elämän hetket jonkun kanssa valtasi mielen. Joskus olisi ollut vain ihana nukahtaa jonkun kainaloon. Tai silittää jonkun selkää. Nuuhkia korvan takaa. Mutta tärkein opetus tuolta ajalta oli kuitenkin klassinen (klisee)totuus TÄYTYY RAKASTAA ITSEÄÄN JOTTA VOISI RAKASTAA TOISTA.

No, pienen vedonlyönnin tuloksena laitoin deittipalstalle (joojoo, epätoivoiset, ja sen sellaiset sinne niitä laittaa, ja ei siellä ole järkevää ihmistä ja huijareita kaikki tyynni)

ilmoituksen. Omannäköisen. Lähinnä laitoin siihen vikalistan itsestäni ja sen että haluan pitkätukkaisen rokkia kuuntelevan miehen ja kerroin että Lauri Tähkä saa minut voimaan pahoin.... ajattelin että mies, joka lukee huumorini läpi ja vastaa siihen, ei voi olla täysin paska.

Tulihan niitä vastauksia, ihan kummia. Lukutaidottomia, kirjoitustaidottomia ( joo olen snobi tässä asiassa, mutta kyllä minä vaadin mieheltäni oikeinkirjoitusta ja lukutaitoa)

No viestiin vastasi mies Pohjois-Karjalasta, osasi kirjoittaa ja puhui rakkaudella lapsistaan ja elämästään ja päätin suostua treffeille. IIIIIIKKKKKS!

No treffit meni hyvin. Tai no tosi hyvin. Tai totta puhuen, minua lyötiin halolla päähän. Ihana, fiksu ja komea mies minun luona. Jopa kiinnostunut minusta.Tai onko? Voiko joku noin ihana tykätä minusta aikuisten oikeasti???

Vaikka sydän pompottelikin villisti, vielä joku jarru oli päällä. Halusin varmistaa että lasten kanssa synkkaa. Tarina olisi päättynyt jos lasten kanssa kemiat ei olisi toiminut. Lapset ovat lähellä sydäntäni ja missään nimessä he eivät saisi kärsiä suhteesta, ei minun eikä hänen.

Asiahan oli ratkaistu. Jo heti oltiin lasten taholta sitä mieltä, että kaikki voisi asua saman katon alla. APUA, viimeinen takaportti oli lukittu! Minä voisin päästää irti. Rakastua. Olla rakastettu....

Miehenihän sanoi R-sanan ensin, minä olin tuossa jarruvaiheessa. Mutta toinen sanoi että jaksaa odottaa. Se oli sydämen sulattava lause. 

Nyt siis nelikymppisenä olen rakastunut. Rakkaudessa on monta komponenttia. Ystävyys, se että voi puhua, se että voi olla oma itsensä. Se että toinen sanoo hyvää yötä rakas, jo puoliunessa. Voi puhua kaikesta. Vaikka niistä vaikeista asioista. Hyväksyä toinen ihminen vikoineen ja rasittavuuksineen. Tajuta että siinä vieressä on se sydämen kokonaiseksi tekevä ihminen. Se ihminen, joka saa minusta esiin parhaat puolet.

Nauramme paljon, meitä yhdistää äärimmäisen tyhmä huumori, tykkäämme koirista, hyvästä ruuasta, samasta musiikista, leffoista, urheilusta ja nopeista autoista.

Mutta on meillä eroavaisuuksiakin. Se rikastuttaa suhdetta. Ei meidän tarvitse skitsoilla työnjaosta. Se on sujunut kivutta. Paitsi ruuanlaitto. Kumpikin tykkää siitä. Tästä kävimme pitkiä keskusteluja. Ette halua tietää.... Minä tykkään siivota, pyykätä ja hoitaa kotia.  Ei minulla jää sormi suuhun, vaikka sulake palaa, tai auto hajoaa. Tai että uuni pitää lämmittää. Apua pyydän kyllä tarvittaessa. Tai ainakin sitten kun olen ensin viisi kertaa yrittänyt

Seksielämä. Rakastavan oman miehen kanssa se nousee omiin sfääreihin. Eihän siinä  voi olla kuin taivas rajana. Luottamus, rakkaus ja vielä kerran rakkaus. Uusia kokemuksia ja ihan mielettömiä asioita. Tämä alue on jotain niin kreisiä.

Sanat ei riitä kertomaan. Ikinä ei tekisi mieli pettää toista, koska en haluaisi nähdä sitä tuskaa toisen silmissä, kun asia tulisi ilmi. Toisen miehen kosketus seksuaalisesti inhottaisi. Mutta onneksi ikinä ei tulisi moista kiusausta vastaan, koska rakastan omaa miestäni niin paljon.

Sitä on rakkaus. Ja paljon muuta.

Rakkaus
Rakkaus on pitkämielinen. Rakkaus on lempeä.
Rakkaus ei kadehdi. Rakkaus ei kerskaa. Rakkaus ei pöyhkeile.
Rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti. Rakkaus ei etsi omaansa.
Rakkaus ei katkeroidu. Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa.
Rakkaus ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa.
Kaikki se peittää. Kaikki se uskoo. Kaikki se toivoo. Kaikki se kärsii.
Niin pysyvät nyt Usko, Toivo ja Rakkaus, nämä kolme ;
mutta suurin niistä on Rakkaus.

MITEN MINÄ TÄMÄN KOIN?

Nyt sitten aiheeseen, jota olen työstänyt pitkään. Tätä ehkä lukee ihmisiä, joita asia koskee. Mutta minä en siitä välitä. Tämä asia ei olen minun häpeäni. Vaan ihmisten, jotka ovat syyllisiä. Minä en ole syyllinen. 

Koulunkäyntini oli yhtä helvettiä. Kiitos koulukiusaajieni. Pahimmat perkeleet olivat perheestä, jossa oltiin hartaita helluntalaisuskovaisia. Isä taisi olla joku saarnaaja/käännyttäjä. Kiusaaminen oli nimittelyä, hakkaamista tavaroitten rikkomista, vaatteiden repimistä, varastelua. Järjellähän tätä sakkia ei ollut varustettu, liekkö perheen tyttärellä mitään koulutusta, edelleenkään? Uskovaisillehan on taivaspaikka aina auki, uskossa turvaten vapahtajaansa. 

Kukaan ei välittänyt, ei koulukaverini,vielä vähemmän opettajat. Kiusaaminen tehtiin näin sallituksi. Minulla ei ollut isää, joka olisi puolustanut, sekin teki minusta helpon saaliin. Olin silloin vielä pehmeä, kiltti, hiukan arka. Runotyttö, haaveilija. En koskaan tuntenut kuuluvani joukkoon. Tiesin jo ala-asteella, että tänne en jää. 

Mutta eipä kiusaaminen koulumenestystäni haitannut, tosin opettajakin, leskirouva, kiusasi minua tavallaan. Vaikka kokeista nappasin kiitettäviä, todistuksesta ei löytynyt niitä.Opettajan vaihduttua, keskiarvoni nousi 7.8 liki 9.0. Ja yhden lukukauden aikana. En tiedä, johtuiko se siitä, että opettaja ei ollut samalta kylältä, vaan ulkopuolelta, ja hän jakoi numerot taitojen, ei perseennuolemisen perusteella. Kyseistä taitoa en vieläkään muuten osaa. Kiitos hänelle, palautit uskon taitoihin ja tajusin olevani kuitenkin niin fiksu koulussa kuin olinkin.

No, eipä siinä mitään. Minä olen tästä huolimatta selvinnyt elämästä. Minulla on äärimmäisen tiukka oikeudentunto. Pidän tiukasti omieni puolta. Tiedän että maailma ei ole lintukoto, jossa kaikki tapahtuu kuin Disneyn elokuvissa. Paitsi että, karman laki kostaa heille rankemmalla kädellä. Koska he ovat sen arvoisia. 

Tämän kokemukseni perusteella, minusta on kehittynyt hyvä ihmistuntija. Pahuus näkyy silmistä. Olemuksesta,puheista, teoista. Arvostan ihmisessä selkärankaa, suoruutta ja oikeudentajua. Sydämen hyvyys ja kauneus menee ulkokuoren edelle. 

Onneksi koulukiusaajan harteilla on se kaikki häpeä. Minun ei tarvitse hävetä yhtään. Anteeksipyyntöä en odota, enkä halua, koska se mitä he tekivät, ei kuitata edes sillä sanalla. Koskaan. Minun mieltäni ei murrettu noiden vuosien aikana. Heidän sairas missionsa siis epäonnistui. Arvet sielussa ovat olemassa, ne saavatkin olla. Olen kaunis niistä huolimatta. 

Mennessäni kotikylälle, minun ei tarvitse puhua heille, ja jos joku sitä ihmettelee, voin tyynesti sanoa. "he tekivät elämästäni helvetin 9 vuoden ajan, he ovat koulukiusaajia koko sakki." Kumman luulette siinä tilanteessa luikkivan ovesta ulos? 

Koomista on tietysti se, että heillä oli otsaa pyytää minua Facebook ystäväkseen.  HAHAHAHA.. just joo, en jaa heille enää yhtään palasta minun ihanasta elämästäni.