LÄSKIÄ, LIIKUNTAA JA RUOKAVALIOTA

JUST DO IT!

Jokaisella naisella on paino-ongelmaa. Lihava taikka laiha. Liikaa löllöä. Luiseva jne.

Itse oli aikoinaan 18 vuotiaan kolmannella kuulla raskaana ollessani 45kg/170 cm. No, raskaus kasvatti tissien lisäksi kiloja tuonne 65 kiloon ja sitten pitkään olinkin tuossa 55-63 kilon välillä. Keskenmeno, ja toinen raskaus nosti kilot noista lukemista yli 80 kiloon, sain nuo kilot kadotettua, taisin painaa 73 kg.

No kuitenkin vuonna 2008 huomasin painavani 85 kiloa. Ilman vauvaa mahassa. Karmivaa. Ohessa kuva minusta tuona aikana....

Helsinki 2008....

Tuhti tyllerö. Kolesteroliarvot huitelivat lääkityslukemissa, henki pihisi.Sanoin lääkärille että odotappas puoli vuotta, palataan asiaan.
Ostin kuntosalikortin, kävin spinningissä. Muutin ruokavalion, suuhuni ei uponnut rasvaisia juustoja, ei valkoista vehnää ja muutenkin täysjyvätuotteet kunniaan. Paino putosi puolessa vuodessa 70 kiloon.
Wohoo. Suoritus, josta olen ylpeä. 

Exäni ei kauheasti tykännyt. Kuulemma naisessa pitää olla jotain puristeltavaa. No, onneksi jätin nuo kommentit omaan arvoonsa. Itse viihdyin uudessa kuosissani, ja se on tärkeintä.

Paino on tuossa 70 kilon hujakoilla pysynyt ihan kivasti, nyt lääkäri antoi joulun alla luvan treenata käsioperaation jälkeen. Tuntuu hyvälle. Käyn spinningissä ja kuntosalilla. Tavoite olisi, ei niinkään kilojen persuuksille potkiminen, vaan lihaksen saaminen ja timmi olotila. 

Ruokarytmin ja terveellisen ruokavalion pitäminen on kolmivuorotyössä tiukkaa. Mutta pienellä vaivalla sekin käy. Sokeria pyrin käyttämääm minimaalisesti. Teen makeutan inkiväärillä. Inkiväärissä on myös yleiskuntoa ylläpitävää ja rasvaapolttavaa vaikutusta.  Kahvissa en käytä sokeria. Opettelin siitä tavasta pois käyttämällä HYLAmaitoa kahviin, se antaa makeutta. 

Syön paljon lihaa, kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Kartan vaaleaa viljaa, riisiä ja pastaa. Kohtuudella perunaa ja tummia riisejä ja makaronia. Ja mausteita! Suussa pitää poltella, sitten palaa rasvakin :) ei tarvitse erillisiä rasvanpolttonappeja. Samoin pyrin lipittämään vihreää teetä.  Kalkkunasta en pidä ja kanaruuatkin tökkii. Kalaa söisin enemmän, mutta muu perhe ei ole asiasta innostunut...

Lisäksi proteiinejä. Pirtelönä tai rahkana. Tällä liikuntamäärällä tarvitsen noin 80 g protskua päivittäin. Laskeskelin tuossa ruokavaliotani ja totesin, että pakko ottaa niitä jauheena tai rahkana. Vaikka sekin tökkii. Protskuna käytän soijajauhetta, se pitää nälän kauemmin poissa ja vatsa tykkää siitä enemmän kuin heraprotskusta. Mutta jokainen meistä kokeilemalla löytää omansa.

Onneksi minulla ei ole isoja mielitekoja makean suhteen. Samoin sipsit voivat maata kaapissa minun puolesta. Joskus vaan on niitä hyvä nakertaa, jos tuntee suonenvetoa tms. niin niistä saa pikaisesti suolaa ja hiilareita kroppaan, parilla sipsillä tilanne korjaantuu. Limppareista en ole koskaan tykännyt.  Vettä voisi kyllä juoda enemmän. Vissyä tykkään juoda. Vapaitten alkaessa on mukava ottaa saunan päälle lonkeroa tölkillinen. 

Pyrin käymään aerobisella kaksi kertaa viikossa ja puntilla kerran. Ja toisen kerran puntilla aerobisen jälkeen yläkropalle. Tiedän, että enemmän pitäsi tehdä, mutta kun on työt, perhe, koirat jne.  Kotona yritän tehdä muutaman etunojapunnerruksen päivittäin, samoin vatsoja muutaman puserruksen. Aamuisin heiluttelen kahvakuulaa kahvia odotellessa.

Tuloksia odotellaan. Pikkuhiljaa tästä mennään eteenpäin.

Kuitenkin kropassani ole tyytyväisin siihen, etten omista selluliittia. Vaikka kuinka rypistelen ja puristelen. 
Sirpakassa kunnossa olen ikäisekseni, ja kuitenkin minuakin nuoremmatkin on aika lölleröitä, ja makkarat tursuaa housunkauluksesta. Vaatekokoni on kuitenkin ollut suht sama viimeiset 3 vuotta. Ainoastaan PMS oireena kerään nestettä jopa 3 kiloa, joka  sitten sulaa pois. Se on aika ärsyttävää.

Lisäksi en omista alleja, ja tisutkin ovat terhakkaat. Maan vetovoima ei ole niistä napannut kiinni. Myös gluteuslihakseni ovat kiinteät ja napakat. 

Oikeastaan olen aika hyvä fyysinen pakkaus.  Kuntoni on hyvä, kremppoja ei ole oikein missään, kun olkapää korjattiin kuntoon. Nyt vaan tarmolla kohti haasteita kuntoilun saralla.

Oulussa 11/2012

RAKKAUDESTA

Olisikin kiva kuulla teidän kertomuksia siitä millaista on olla rakastunut, miten ja missä se tuntuu ja miltä?

Tämä kysymys heitettiin eräässä blogissa, jota seuraan. Asia jäi muhimaan päähäni ja tässä jonkinlainen vastaus.

Aloin seurustelemaan ensimmäisen puolisoni kanssa 16 vuotiaana. Hän oli ensimmäinen mies (tai poikahan hän 18 vuotiaana oli) minun elämässä, joka oli minusta kiinnostunut. Olimme yhdessä 20 vuotta 7kk. Päivälleen. Naimisissa liki 16 vuotta. Aika pitkä aika. Rakkaus, en tiedä oliko se rakkautta. Ei se vienyt jalkoja alta, ei tuntunut päätä huimaavalta. Ok, oli meillä hyviä hetkiä, mutta jo alkuaikoina minulle tehtiin selväksi, että en ole se ykkösnainen elämässä. Äiti on se ykkönen. Jonka toiveet ja tarpeet on etusijalla. 

Koko suhdetta varjosti mustasukkaisuus, alkoholi, minun henkinen pahoinpitely eri tavoin, eräänlainen valtataistelu. Sitten minä luovutin, lupasin itselleni uunna vuonna 2009 että juhannukseen mennessä olen irti. Haluan olla vapaa, vailla kaikkea tuota paskaa niskassa.

Sen uuden vuoden lupauksen pidin. Elämäni paras lupaus. 

Hupsun sinkkuelämäni aikana etsin itseäni, se MINÄ joka oli kadoksissa, löytyi. Iloinen, elämää rakastava, spontaani, suvaitseva ihana minä. Toki välillä yksinäisyys ja halu jakaa elämän hetket jonkun kanssa valtasi mielen. Joskus olisi ollut vain ihana nukahtaa jonkun kainaloon. Tai silittää jonkun selkää. Nuuhkia korvan takaa. Mutta tärkein opetus tuolta ajalta oli kuitenkin klassinen (klisee)totuus TÄYTYY RAKASTAA ITSEÄÄN JOTTA VOISI RAKASTAA TOISTA.

No, pienen vedonlyönnin tuloksena laitoin deittipalstalle (joojoo, epätoivoiset, ja sen sellaiset sinne niitä laittaa, ja ei siellä ole järkevää ihmistä ja huijareita kaikki tyynni)

ilmoituksen. Omannäköisen. Lähinnä laitoin siihen vikalistan itsestäni ja sen että haluan pitkätukkaisen rokkia kuuntelevan miehen ja kerroin että Lauri Tähkä saa minut voimaan pahoin.... ajattelin että mies, joka lukee huumorini läpi ja vastaa siihen, ei voi olla täysin paska.

Tulihan niitä vastauksia, ihan kummia. Lukutaidottomia, kirjoitustaidottomia ( joo olen snobi tässä asiassa, mutta kyllä minä vaadin mieheltäni oikeinkirjoitusta ja lukutaitoa)

No viestiin vastasi mies Pohjois-Karjalasta, osasi kirjoittaa ja puhui rakkaudella lapsistaan ja elämästään ja päätin suostua treffeille. IIIIIIKKKKKS!

No treffit meni hyvin. Tai no tosi hyvin. Tai totta puhuen, minua lyötiin halolla päähän. Ihana, fiksu ja komea mies minun luona. Jopa kiinnostunut minusta.Tai onko? Voiko joku noin ihana tykätä minusta aikuisten oikeasti???

Vaikka sydän pompottelikin villisti, vielä joku jarru oli päällä. Halusin varmistaa että lasten kanssa synkkaa. Tarina olisi päättynyt jos lasten kanssa kemiat ei olisi toiminut. Lapset ovat lähellä sydäntäni ja missään nimessä he eivät saisi kärsiä suhteesta, ei minun eikä hänen.

Asiahan oli ratkaistu. Jo heti oltiin lasten taholta sitä mieltä, että kaikki voisi asua saman katon alla. APUA, viimeinen takaportti oli lukittu! Minä voisin päästää irti. Rakastua. Olla rakastettu....

Miehenihän sanoi R-sanan ensin, minä olin tuossa jarruvaiheessa. Mutta toinen sanoi että jaksaa odottaa. Se oli sydämen sulattava lause. 

Nyt siis nelikymppisenä olen rakastunut. Rakkaudessa on monta komponenttia. Ystävyys, se että voi puhua, se että voi olla oma itsensä. Se että toinen sanoo hyvää yötä rakas, jo puoliunessa. Voi puhua kaikesta. Vaikka niistä vaikeista asioista. Hyväksyä toinen ihminen vikoineen ja rasittavuuksineen. Tajuta että siinä vieressä on se sydämen kokonaiseksi tekevä ihminen. Se ihminen, joka saa minusta esiin parhaat puolet.

Nauramme paljon, meitä yhdistää äärimmäisen tyhmä huumori, tykkäämme koirista, hyvästä ruuasta, samasta musiikista, leffoista, urheilusta ja nopeista autoista.

Mutta on meillä eroavaisuuksiakin. Se rikastuttaa suhdetta. Ei meidän tarvitse skitsoilla työnjaosta. Se on sujunut kivutta. Paitsi ruuanlaitto. Kumpikin tykkää siitä. Tästä kävimme pitkiä keskusteluja. Ette halua tietää.... Minä tykkään siivota, pyykätä ja hoitaa kotia.  Ei minulla jää sormi suuhun, vaikka sulake palaa, tai auto hajoaa. Tai että uuni pitää lämmittää. Apua pyydän kyllä tarvittaessa. Tai ainakin sitten kun olen ensin viisi kertaa yrittänyt

Seksielämä. Rakastavan oman miehen kanssa se nousee omiin sfääreihin. Eihän siinä  voi olla kuin taivas rajana. Luottamus, rakkaus ja vielä kerran rakkaus. Uusia kokemuksia ja ihan mielettömiä asioita. Tämä alue on jotain niin kreisiä.

Sanat ei riitä kertomaan. Ikinä ei tekisi mieli pettää toista, koska en haluaisi nähdä sitä tuskaa toisen silmissä, kun asia tulisi ilmi. Toisen miehen kosketus seksuaalisesti inhottaisi. Mutta onneksi ikinä ei tulisi moista kiusausta vastaan, koska rakastan omaa miestäni niin paljon.

Sitä on rakkaus. Ja paljon muuta.

Rakkaus
Rakkaus on pitkämielinen. Rakkaus on lempeä.
Rakkaus ei kadehdi. Rakkaus ei kerskaa. Rakkaus ei pöyhkeile.
Rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti. Rakkaus ei etsi omaansa.
Rakkaus ei katkeroidu. Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa.
Rakkaus ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa.
Kaikki se peittää. Kaikki se uskoo. Kaikki se toivoo. Kaikki se kärsii.
Niin pysyvät nyt Usko, Toivo ja Rakkaus, nämä kolme ;
mutta suurin niistä on Rakkaus.

MITEN MINÄ TÄMÄN KOIN?

Nyt sitten aiheeseen, jota olen työstänyt pitkään. Tätä ehkä lukee ihmisiä, joita asia koskee. Mutta minä en siitä välitä. Tämä asia ei olen minun häpeäni. Vaan ihmisten, jotka ovat syyllisiä. Minä en ole syyllinen. 

Koulunkäyntini oli yhtä helvettiä. Kiitos koulukiusaajieni. Pahimmat perkeleet olivat perheestä, jossa oltiin hartaita helluntalaisuskovaisia. Isä taisi olla joku saarnaaja/käännyttäjä. Kiusaaminen oli nimittelyä, hakkaamista tavaroitten rikkomista, vaatteiden repimistä, varastelua. Järjellähän tätä sakkia ei ollut varustettu, liekkö perheen tyttärellä mitään koulutusta, edelleenkään? Uskovaisillehan on taivaspaikka aina auki, uskossa turvaten vapahtajaansa. 

Kukaan ei välittänyt, ei koulukaverini,vielä vähemmän opettajat. Kiusaaminen tehtiin näin sallituksi. Minulla ei ollut isää, joka olisi puolustanut, sekin teki minusta helpon saaliin. Olin silloin vielä pehmeä, kiltti, hiukan arka. Runotyttö, haaveilija. En koskaan tuntenut kuuluvani joukkoon. Tiesin jo ala-asteella, että tänne en jää. 

Mutta eipä kiusaaminen koulumenestystäni haitannut, tosin opettajakin, leskirouva, kiusasi minua tavallaan. Vaikka kokeista nappasin kiitettäviä, todistuksesta ei löytynyt niitä.Opettajan vaihduttua, keskiarvoni nousi 7.8 liki 9.0. Ja yhden lukukauden aikana. En tiedä, johtuiko se siitä, että opettaja ei ollut samalta kylältä, vaan ulkopuolelta, ja hän jakoi numerot taitojen, ei perseennuolemisen perusteella. Kyseistä taitoa en vieläkään muuten osaa. Kiitos hänelle, palautit uskon taitoihin ja tajusin olevani kuitenkin niin fiksu koulussa kuin olinkin.

No, eipä siinä mitään. Minä olen tästä huolimatta selvinnyt elämästä. Minulla on äärimmäisen tiukka oikeudentunto. Pidän tiukasti omieni puolta. Tiedän että maailma ei ole lintukoto, jossa kaikki tapahtuu kuin Disneyn elokuvissa. Paitsi että, karman laki kostaa heille rankemmalla kädellä. Koska he ovat sen arvoisia. 

Tämän kokemukseni perusteella, minusta on kehittynyt hyvä ihmistuntija. Pahuus näkyy silmistä. Olemuksesta,puheista, teoista. Arvostan ihmisessä selkärankaa, suoruutta ja oikeudentajua. Sydämen hyvyys ja kauneus menee ulkokuoren edelle. 

Onneksi koulukiusaajan harteilla on se kaikki häpeä. Minun ei tarvitse hävetä yhtään. Anteeksipyyntöä en odota, enkä halua, koska se mitä he tekivät, ei kuitata edes sillä sanalla. Koskaan. Minun mieltäni ei murrettu noiden vuosien aikana. Heidän sairas missionsa siis epäonnistui. Arvet sielussa ovat olemassa, ne saavatkin olla. Olen kaunis niistä huolimatta. 

Mennessäni kotikylälle, minun ei tarvitse puhua heille, ja jos joku sitä ihmettelee, voin tyynesti sanoa. "he tekivät elämästäni helvetin 9 vuoden ajan, he ovat koulukiusaajia koko sakki." Kumman luulette siinä tilanteessa luikkivan ovesta ulos? 

Koomista on tietysti se, että heillä oli otsaa pyytää minua Facebook ystäväkseen.  HAHAHAHA.. just joo, en jaa heille enää yhtään palasta minun ihanasta elämästäni.

HARRASTUKSET

VALOKUVAAMINEN on vanhin harrastukseni, tai no lukeminen on se tosi vanhin, mutta itsestäänselvyys, että en sitä edes harrastukseksi lue.
Voitin 10 vuotiaana kameran piirustuskilpailussa. Siitä se lähti. (tuo kamera on muuten edelleen ehyt, Minolta. Äidillä käytössä) Kuvailin kaikkea muurahaisesta pihakoivuun. Silloin piti napsahtaa nappikuva jo ensimmäisellä otoksella. Lukioaikana ostin järjestelmäkameran ja oli kamerakerhossa. Kehitin mustavalkoisia kuvia. Haaveena valokuvaajan ura, mutta silloinen mieheni ei halunnut muuttaa etelä-suomeen ja siihen kaatui unelmani. (jälkeenpäin ajateltuna, olinpa typerä, miehen itsekkyyden ja joustamattomuuden vuoksi jätin haaveeni... no mäkeenhän se meni koko suhde, juurikin noiden syiden takia ja paljon muunkin)
Olin pitkään kuvaamatta, tietysti jotain pönötyskuvia juhlissa, exäni ei tykänyt harrastuksestani, ja haukkui ne pönötyskuvatkin, otin ne väärinpäin ja hölmösti. Niin kun en katkaissut ihmisiä kahtia,otin liian läheltä  ja otin pystyyn ne kuvat. Ja halusin taustaakin esille.

No nyt hommasin kesällä käytetyn järkkärin ystävältäni. Äkkiä ne asetukset ja oma tyyli palasi takaisin. Ja mitä hassuinta, se yhden laukaisun täydellinen kuva on minimivaatimukseni. Nautin linssin läpi tiirailemista, etsin ei niin tyypillisiä kulmia, kohteita ja yllätyksiä. 
MINUN KUVANI tuosta linkistä voi nähdä minun mielestäni hyviä kuviani.

KIRJOITTAMINEN, sitä olen tehnyt koko pienen ikäni. Runoja, satuja tarinoita. Minulla on vilkas mielikuvitus ja pää täynnä asiaa. Jonnekin ne on purettava. Pidin nuoruusajan päiväkirjaa. Sen pito loppui siihen, kun parisuhteeni toinen osapuoli luki silloisen päiväkirjani ja haukkui minut ja ajatukseni. Kielsi päiväkirjan pidon. Kielsi kirjoittamisen.
Eroni jälkeen olen kirjoittanut. Kaiken turhautumiseni, kaiken suruni, terapioinut itseäni. Ja kaikki se tuntuu niin omalle.Vapauttavalta ja hyvälle.

URHEILU.... nuorena juoksin ja urheilin kilpaa. Pituushyppyä ja juoksua. Sitten se jäi. Kunnes vaaka näytti hirmu lukemia. Polviin koski ja oli huono olla. Laihdutin liikunnalla ja ruokavaliolla 15 kiloa. Tunsin oloni elossa olevaksi. Tykkään nykyään kuntosalitreenistä, spinningistä ja pumpista. Ihan pitää itseään toppuutella ja muistaa käydä rauhallisillakin tunneilla, kehoa hellimässä. Mukava katsella kun löysä liha muuttuu tiukaksi, rasva palaa ja tulee eufoorinen olo kaiken sen rääkin jälkeen.  

LEFFAT, olen aina tykännyt leffoista. Kauhu, komedia, jännitys, toiminta.... kaikki käy. Rentouttavaa arjesta pakenemista....

RUUANLAITTO.  Äitini kertoi, että olin leipomassa pullaa heti kun nokka yletti pöydän laidan yli. Aina mukana hämmentämässä keittoa. Haaveili jopa kokin urasta. No, se haave karisi tajutessani sarjatuotannon ravintolakeittiössä ( huoh, Rosso yms sarjaravintolat, mikroruokaa saan kaupastakin....) ja siihen kuinka alkoholisoituneita ravintola-alan ihmiset on. En yleistä, mutta sanotaan 80% on viina tärkeässä osassa elämää ravintola-alan ihmisillä. No, keskityn hellimään läheisiäni hyvällä ruualla. Ja pahan mielen saa purettua pois vaikealla reseptillä, joka vaatii keskittymistä ja onnistuminen pyyhkii pahan mielen pois... kummallista mutta palkitsevaa.