Koulunkäyntini oli yhtä helvettiä. Kiitos koulukiusaajieni. Pahimmat perkeleet olivat perheestä, jossa oltiin hartaita helluntalaisuskovaisia. Isä taisi olla joku saarnaaja/käännyttäjä. Kiusaaminen oli nimittelyä, hakkaamista tavaroitten rikkomista, vaatteiden repimistä, varastelua. Järjellähän tätä sakkia ei ollut varustettu, liekkö perheen tyttärellä mitään koulutusta, edelleenkään? Uskovaisillehan on taivaspaikka aina auki, uskossa turvaten vapahtajaansa.
Kukaan ei välittänyt, ei koulukaverini,vielä vähemmän opettajat. Kiusaaminen tehtiin näin sallituksi. Minulla ei ollut isää, joka olisi puolustanut, sekin teki minusta helpon saaliin. Olin silloin vielä pehmeä, kiltti, hiukan arka. Runotyttö, haaveilija. En koskaan tuntenut kuuluvani joukkoon. Tiesin jo ala-asteella, että tänne en jää.
Mutta eipä kiusaaminen koulumenestystäni haitannut, tosin opettajakin, leskirouva, kiusasi minua tavallaan. Vaikka kokeista nappasin kiitettäviä, todistuksesta ei löytynyt niitä.Opettajan vaihduttua, keskiarvoni nousi 7.8 liki 9.0. Ja yhden lukukauden aikana. En tiedä, johtuiko se siitä, että opettaja ei ollut samalta kylältä, vaan ulkopuolelta, ja hän jakoi numerot taitojen, ei perseennuolemisen perusteella. Kyseistä taitoa en vieläkään muuten osaa. Kiitos hänelle, palautit uskon taitoihin ja tajusin olevani kuitenkin niin fiksu koulussa kuin olinkin.
No, eipä siinä mitään. Minä olen tästä huolimatta selvinnyt elämästä. Minulla on äärimmäisen tiukka oikeudentunto. Pidän tiukasti omieni puolta. Tiedän että maailma ei ole lintukoto, jossa kaikki tapahtuu kuin Disneyn elokuvissa. Paitsi että, karman laki kostaa heille rankemmalla kädellä. Koska he ovat sen arvoisia.
Tämän kokemukseni perusteella, minusta on kehittynyt hyvä ihmistuntija. Pahuus näkyy silmistä. Olemuksesta,puheista, teoista. Arvostan ihmisessä selkärankaa, suoruutta ja oikeudentajua. Sydämen hyvyys ja kauneus menee ulkokuoren edelle.
Onneksi koulukiusaajan harteilla on se kaikki häpeä. Minun ei tarvitse hävetä yhtään. Anteeksipyyntöä en odota, enkä halua, koska se mitä he tekivät, ei kuitata edes sillä sanalla. Koskaan. Minun mieltäni ei murrettu noiden vuosien aikana. Heidän sairas missionsa siis epäonnistui. Arvet sielussa ovat olemassa, ne saavatkin olla. Olen kaunis niistä huolimatta.
Mennessäni kotikylälle, minun ei tarvitse puhua heille, ja jos joku sitä ihmettelee, voin tyynesti sanoa. "he tekivät elämästäni helvetin 9 vuoden ajan, he ovat koulukiusaajia koko sakki." Kumman luulette siinä tilanteessa luikkivan ovesta ulos?
Koomista on tietysti se, että heillä oli otsaa pyytää minua Facebook ystäväkseen. HAHAHAHA.. just joo, en jaa heille enää yhtään palasta minun ihanasta elämästäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti