Kuten kaikki muutkin naiset, minäkin katson peiliin. Tutkailen, arvostelen ja masennun.
Aina jokin vika. ARGH....
Lukioiässä podin bulimiaa, täydellisyyden tavoittelu ja se, että koin ulkopuolisuutta, sain minut kontrolloimaan syömistä. Kyllähän kaikki tietävät, mitä bulimikko tekee, salaa ja hyvällä ammattitaidolla. Jos et tiedä, lue vaikka Googlesta.
Tulin raskaaksi, ja siihen loppui sen hetken kierre. Vastuullisena tyttönä söin tunnollisesti, ja liikuin sopivasti, että vauvalla on parhaat mahdolliset olosuhteet masussa. En halunnut pilata pienen ihmisen elämää. Syytön hän oli minun ongelmiini. Halusin ja haluan edelleenkin lapsilleni parasta. Ja onnellista elämää.
No, elämä meni eteenpäin. Opiskelin sairaanhoitajaksi ja parisuhteessa oli hankaluuksia, piti aloittaa taas oman elämän kontrollointi. Eikun syö ja oksenna. Liiku järjettömästi, älä syö. Pystyin olemaan vaikka koko viikonlopun syömättä. No problemos. Se oli asia, johon kykenin ja jota ei voinut kukaan määrätä minun puolesta.
Tätä kierrettä kesti vuosia, raskaus, joka päättyi keskenmenoon ja sitä seurannut uusi raskaus pisti kierteen poikki. Ja pitkään pystyinkin olemaan ilman tuota haamua olkapäällä.Tuona aikana lihoinkin rutkasti, ja kun vihdoin sain itseäni laihdutettua kuntoilun avulla 15 kiloa. No avioliitto alkoikin lopullisesti vedellä viimeisiään. Jotenkin silloiselle siipalle oli kova paikka tuo laihdutus ja itsetunnon kohoaminen sitä myöten. Ja siinä kävi miten kävi. Raadollisesti sanottuna homma kusi alleen.
Avioerohan olisi ollut loistava paikka aloittaa taas ihana suhde bulimiani kanssa. Mutta torjuin loistavasti tuon kosinnan. Itsetuntoni olikin uusissa sfääreissä. Sain elää omaa elämääni, ilman että joku arvosteli koko ajan. Tai että että pelkäsin. Pitkää nenää näytin tuolle otukselle. Pää painuneena se katosi taka-alalle.
En sano että tuo mörkö olisi elämästäni kadonnut. Käy se kylässä. Silloin kun tekee tiukkaa. Ei voi mitään. Mutta, miksi kieltäsin sen olemassaolon. Helpompi minun on sille sanoa EI kun hyväksyn tuon osana minua. Ikinä en ole tuohon apua hakenut, yksi syy lähinnä että sitä ei voisi käyttää aseena minua vastaan. Esimerkiksi lasten huoltajuudessa.
Tästä tulikin kertomus bulimiasta. No, ehkä kerron suhteestani vartalooni joku toinen kerta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti