Tuolla ikkunan takana on lumituisku. Hiukan masentava ja typerä keli. Tietää myös lumitöitä. Pidän niistä, ei siinä, mutta tahtoo tuo rakas kuntosaliharrastus kärsiä. Toisaalta, siinä kyllä tulee hiki.
Meillä on tällä viikolla thairuokaviikko. Hyviä makuelämyksiä tehty katkarapusista, naudanlihasta ja kanasta. Katkarapuset kookoskastikkeessa ehdottomasti paras. Perjantaina kokeillaan vielä kalaa. Resepti vielä hakusessa.
Kauheasti on eri ajatuksia päässä. Osa hyvinkin ristiriitaisia, osa taas hyvinkin selkeitä. Tänään raapustin AMK-haku paperit netissä menemään. Päivitän opistoasteisen AMK-tutkinnoksi, ja sitten aukeaa mutama jatko-opinto paikka helpommin, kuin nykyisellä tutkinnollani. Lisäksi voin opiskella uutta pätevyyttä lastensairaanhoitaja tutkintoa tukemaan. Tuossa onkin minulle pariksi vuodeksi projektia. Opinnäytetöineen. Jos vaan pääsen opiskelemaan.
Ristiriitaiset ajatukset liittyvät lähestyvään isän syntymäpäivään. Isä kuoli ollessani 8 vuotias, ja olen monesti pohtinut, miten tuo isättömyys on vaikuttanut elämääni. Ehkä eniten kuvana, miten näen itseni naisena ja suhteessa ulkonäkööni. Samoin vahva miehen malli on uupunut maailmastani. Minulla oli elämässä kuitenkin setäni, joka oli miehen mallina. Iso kiitos hänelle.
Miessuhteet kerrotaan heijastavan isäsuhdetta. Ensimmäinen mieheni oli kyllä kaukana hänestä. Isäni on muistoissani iso, lämmin ja nauravainen. Ikinä ei suuttunut, vaikka aihetta ei ollut. Kertoi vitsejä, ja piti sylissä ja huolehti. Rakastava isä. Turvallinen isä. Nykyinen mieheni on tuo turvallinen ja kiltti. Ja saa minut nauramaan, vaikka kuinka yrittäisin yrmyillä ja mököttää.
Pähkäilen joskus lisää tätä teemaa. Kuitenkin isäni kuolema oli elämäni käännekohtia. Tavalla siinä hetkessä jouduin kasvamaan isoksi tytöksi, itse koen lapsuuteni loppuneen siihen. Surullinen lause. Ei kenenkään lapsuus tulisi loppua noin brutaalilla tavalla. Mutta elämä on märkä sukka, joka joskus lässähtää naamalle.
Tuuli tuivertaa nurkissa, koirat nukkuvat ja minäkin pian.
Heiii! Upeeta, että oot hakemassa amkiin! Mä komppaan täysillä!
VastaaPoistaIsätön voi olla vaikka isä olisi elossakin. Pikkusiskoille isä oli jopa niin etäinen, ettei heillä ole mitään kiinnostusta häntä edes isäinpäivänä muistaa. Etäinen toki kaikille meille muillekin, kahdeksalle sisarukselle. Isi ei ikinä ottanut kantaa mihinkään, paitsi saattoi toimia auktoriteettina (Esmelle:"Pese meikit pois, näytät ihan huoralta" tai "Kiroilu on syntiä, ei pääse taivaaseen!"). Kehui kyllä, jos osasi tehdä jonkin asian hyvin ("Hae sinä potut kellarista, kun osaat tehdä sen niin hyvin!" :D), mutta siinä saattoi juuri olla pientä taka-ajatusta. Harvoin mitään positiivista palautetta antoi, ei myöskään lämpöä tai läheisyyttä. Ennemminkin saattoi tökerösti kritisoida. Ja varmaan siitä taustasta itse on aina "tyytynyt" ja pitänyt itsestäänselvyytenä, ettei itsessä ole mitään kehuttavaa. Sen sijaan yrittänyt ansaita rakkauden suorittamalla.
Aikuisiällä sitten oppinut, että kyllä se isä varmasti rakastaa, muttei osaa sitä ilmaista. Tuskin edes itse tunnistaa tunteitaan. Omasta taustastaan hänellä on tunnevamma.
Mutta mahtaa olla sinulla isiä ikävä!
Halitus!