TYÖ JA SEN TEKEMISEN MAHDOTTOMUUS

Pieni pään selvitystuokio. 

Hiukan on muutosta ilmassa.Lähinnä työuran suhteen. Jotenkin alkaa olla mitta täynnä sairaanhoitoa. Liian kiire, liian paljon tekemistä, hajoamista ja liian monta kylmää ruokaa ruokatauolla. Se että omatunto soimaa työpäivän jälkeen, siitä ettei kerkeä jututtaa potilaita, se tunne ettei riitä. 

Säästöt näkyvät työssä, jo liikaakin. Sijaisia ei palkata, vakituiset tekee työtä ylityönä, palkassa tuo omistautuminen ei näy. Ihmiset väsyvät, koska hoitajat eivät  kuitenkaan ole koneita. Onneksi. 

Väsyneenä tunteet kertautuvat, potilaan tuska voi tuntua kovemmalle kuin onkaan, ehkä kipu onkin henkistä, toivoa siitä että hoitaja pysähtyisikin hetkeksi vuoteen viereen ja pitää kädestä. Siihen ei vain ole aikaa. Mittaat verenpainetta ja siinä pidät kädestä, jotta käsi pysyy paikoillaan, et siksi että ihminen sitä tarvitsee.

On niitä hetkiä työssä, jossa tuntee olevansa onnistunut. Potilas pääsee kotiin, paranee tai saa avun vaivaansa. Naurun hetki keskellä potilastyötä, huumoria, joka lähtee pienestä sanasta, joka vapauttaa hetkeksi rooleistamme, siitä voi ammentaa vuoron loppuun saakka voimaa jatkaa. 

Tiedä sitten, mistä itseni löydän. Toivottavasti jostain, mistä se ilo löytyy omaan tekemiseen. Saada takaisin tarpeellisuuden tunne, ja se että minä osaan ja kykenen. Se tunne on hukassa. Keikoilla käydessä on työpanostani kiitetty, se on hyvä. Mutta nyt ei enää päänsilitys riitä. Haluaisin tehdä työtäni, mitä osaan ja mistä pidän. Mutta PKSSKn politiikka raapii syrjään ne, joilla ei ole suhteita. Minä en ruskeakielisyyttä osaa. En lähde siihen politiikkaan mukaan. 

Toisaalta, helpotushan tuo olisi, jos lähtisin alalta pois. Kaikki tuo yllämainittu on äärimmäisen stressaavaa, voimia vievää ja raskasta. Voisihan se leipä ja voi pöytään löytyä helpommin. 

Saa nyt nähdä. Annan itselleni se mahdollisuuden, että levitän siipeni, suljen silmäni ja katson minne tuuli tytön kuljettaa. Elämä kantaa sinne minne on mentävä. 

On se vienyt minut ennenkin,  oikeaan paikkaan.

YÖTYÖSSÄ

Hiljaista himmailua. Katsella välillä huoneisiin, nukutaanko.
Yövuorossa kerkeää monesti lukea blogeja, hiukan venytellä, juoda kahvia. Nutustella eväsleipiä.
Tietysti riippuu millä osastolla on.

Olen ollut töissä kirurgisilla osastoilla, osa öistä on siellä hyvinkin hektisiä. Ja suden hetkenä 03-05 moni ihminen on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Mietinkin tuossa kuinka monta synonyymiä on sanalle kuolema.

*mennyt rajan taa
* liittynyt oikokoipisten kerhoon
* nokka kylmennyt
*siirtyi taivaan kotiin
* lähtenyt
* vaihtoi hiippakuntaa
*lähti viimeiselle matkalle

ja monia muita. Suomalaiset ovatkin taitavia keksimään kiertoilmauksia ikäville asioille. Joskus liiankin hyviä. Itse sanon asiat suoraan. " Omaisenne kuoli viime yönä kello 03 aikaan." Minulle jos ilmoitus kävisi sanoilla että "omaisenne on lähtenyt viime yönä kello 03" kysyin välittömästi "MINNE?" Mielestäni kuolema ei ole niin pelottava, että eikö siitä voisi puhua suoraan.

En tiedä miksi minulla on kuolemaan simppeli suhtautuminen. Johtuuko se siitä että löysin isäni kuolleena? Johtuuko siitä että, työssäni olen nähnyt kuolleita ihmisiä, niin lapsia, kuin aikuisia taikka vanhuksia? Vai siitä, ettei minulla ole mitään pelättävää, kun oma kuolemani hetki koittaa?

Ateistina en usko taivaaseen tai helvettiin. Ei minun tarvitse siis pelätä viimeistä tuomiota. Helpottavaa.Olen jo sanonut monelle taholle, haluavani polttohautauksen, en halua tulevaisuuden tutkijoiden tutkivan luitani, ajatuksella mitähän tämä ihminen on syönyt? Saatikka mittailla kalloani.  Kun kuolen, katoan henkisesti ja fyysisesti.

Kannatan eutanasiaa, minusta tervejärkinen ihminen osaa päättää, milloin voi luopua tuskistaan. Syöpäsairaalle voisi olla helpotus, kun tietää, ettei tarvitse kitua tuskissaan, vaan voi hyvästellä läheiset ja sitten saa arvoisensa lopun elämälleen.

Itsemurha puolestaan on maailman itsekkäin ja raukkamaisin teko. Kadota selittämättä, yrittämättä selviytyä. Olla taistelematta vastaan. Lähipiirissäni on muutama itsemurhan tehnyt ihminen. Osa teki sen saadessaan tietää, että on sairastunut parantumattomaan sairauteen, mutta silti. Itsemurhan paha maku johtuu siitä, kuinka miettii, olisinko voinut auttaa, ja miten ja miksi ei toinen tullut kertomaan olostaan minulle tai muille?

Lisäksi olen kokenut keskenmenon, pienen ihmisen elämän sammumisen ennen sen alkamistakaan. Se sattuu. Miksi ja miksi minä? Minä olisi niin halunnut sen pienokaisen. Kerkesin kuvitella piirteet, ja ostaa vaatteita. Ja kaavinnan jälkeen tyhjyys sisällä, sielussani ja ruumiissani. Edelleen muistan, keneltä sain tukea ja keneltä en. Muistan kyyneleet poskillani ja sen kuinka yksin olinkaan siinä hetkessä. Ja nuo ajatukset ja tuo menetys sattuu edelleen. Vaikka minulla on keskenmenon jälkeen syntynyt lapsi, jota rakastan.

Tulipa yötyöläisellä hiukan synkeämpi teksti. Joskus vain ajatukset karkaavat tummiin  sävyihin. Maailman värit ovat niin vaihtelevia.