Pieni pään selvitystuokio.
Hiukan on muutosta ilmassa.Lähinnä työuran suhteen. Jotenkin alkaa olla mitta täynnä sairaanhoitoa. Liian kiire, liian paljon tekemistä, hajoamista ja liian monta kylmää ruokaa ruokatauolla. Se että omatunto soimaa työpäivän jälkeen, siitä ettei kerkeä jututtaa potilaita, se tunne ettei riitä.
Säästöt näkyvät työssä, jo liikaakin. Sijaisia ei palkata, vakituiset tekee työtä ylityönä, palkassa tuo omistautuminen ei näy. Ihmiset väsyvät, koska hoitajat eivät kuitenkaan ole koneita. Onneksi.
Väsyneenä tunteet kertautuvat, potilaan tuska voi tuntua kovemmalle kuin onkaan, ehkä kipu onkin henkistä, toivoa siitä että hoitaja pysähtyisikin hetkeksi vuoteen viereen ja pitää kädestä. Siihen ei vain ole aikaa. Mittaat verenpainetta ja siinä pidät kädestä, jotta käsi pysyy paikoillaan, et siksi että ihminen sitä tarvitsee.
On niitä hetkiä työssä, jossa tuntee olevansa onnistunut. Potilas pääsee kotiin, paranee tai saa avun vaivaansa. Naurun hetki keskellä potilastyötä, huumoria, joka lähtee pienestä sanasta, joka vapauttaa hetkeksi rooleistamme, siitä voi ammentaa vuoron loppuun saakka voimaa jatkaa.
Tiedä sitten, mistä itseni löydän. Toivottavasti jostain, mistä se ilo löytyy omaan tekemiseen. Saada takaisin tarpeellisuuden tunne, ja se että minä osaan ja kykenen. Se tunne on hukassa. Keikoilla käydessä on työpanostani kiitetty, se on hyvä. Mutta nyt ei enää päänsilitys riitä. Haluaisin tehdä työtäni, mitä osaan ja mistä pidän. Mutta PKSSKn politiikka raapii syrjään ne, joilla ei ole suhteita. Minä en ruskeakielisyyttä osaa. En lähde siihen politiikkaan mukaan.
Toisaalta, helpotushan tuo olisi, jos lähtisin alalta pois. Kaikki tuo yllämainittu on äärimmäisen stressaavaa, voimia vievää ja raskasta. Voisihan se leipä ja voi pöytään löytyä helpommin.
Saa nyt nähdä. Annan itselleni se mahdollisuuden, että levitän siipeni, suljen silmäni ja katson minne tuuli tytön kuljettaa. Elämä kantaa sinne minne on mentävä.
On se vienyt minut ennenkin, oikeaan paikkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti