Kävinpä lääkärissä. Ihan paikallisessa terveyskeskuksessa. Edellisellä kerralla sain väärän diagnoosin ja hoidon, vaikka lääkärille yritin kertoa jo tehdystä diagnoosista, mistä oireet johtuvat. Ei uskonut. Onneksi ei ukkoa uskonut ja tein kuten aiemmin oli Isossa Sairaalassa neuvottu.
Ajattelin positiivisesti mennessäni lääkäriin, ettei palvelu voi tästä huonontua. No, joo. Ei voinut ei. Valittaessani vaivaa, venäläinen lääkärinainen ei tainnut tajuta mistä on kyse. Näytin Ison Yliopistosairaalan tekstiä, mitä on joskus tehty ja diagnosoitu. Piti ihan sormella näyttää mistä on kyse ollut ja mitä on tehty. Ei tajunnut. Kysyi minulta, miten voisi auttaa. Vihjaisin, että jos vaikka kirurgille ja lähete kuvauksiin? Ei kelvannut, vastasi näin: olkapäässä ei mitään vikaa. Ota kipuun Panadol Forte ja jos vielä kipeämpi ota Burana. Mutta sitä riittää yksi päivässä.
Olin juuri kertonut että Panacodin voimalla nukuttu ja kipeä on. Ja taas ne kipukohtien hakemiset ja kummastelut. Joo, kipeä, sanoin että käsi puutuu kun siitä tietystä kohdasta painat. Tänään en siis ottanut Panacodia, oitin sen Panadol Forten ja Buranan yöksi. Mobilatia se suositteli kanssa. Millään tavoin ei reagoinut pyyntööni päästä kuviin/tai erikoislääkäriin, vaikka selkeästi tarve olisi ollut.
Mikäs tässä, käsi on terve, ei vika, en näe tarvetta jatkohoitoon, sanoi lääkäri Olga. Jatkan elämää ja totean kuvitelleeni vaivani. Ei haittaa, jos en voi nostaa kättä yläilmoihin, tai vääntää rattia. Saatikka, että nukkuessa se puutuu tai sitä polttelee levossa. Otan Panadol Fortea. Kun lääkäri määräsi niin.
No, paikalliseen arvaus, korjaan terveyskeskukseen en taida astella apua enää hakemaan. Paikallinen yksityinen sai minusta asiakkaan, tai sitten odotan pää kainalossa, että pääsen keskussairaalan ensiapuun kun kello lyö 16.00.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hoitotyö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hoitotyö. Näytä kaikki tekstit
torstai 24. lokakuuta 2013
torstai 11. huhtikuuta 2013
YÖTYÖSSÄ
Hiljaista himmailua. Katsella välillä huoneisiin, nukutaanko.
Yövuorossa kerkeää monesti lukea blogeja, hiukan venytellä, juoda kahvia. Nutustella eväsleipiä.
Tietysti riippuu millä osastolla on.
Olen ollut töissä kirurgisilla osastoilla, osa öistä on siellä hyvinkin hektisiä. Ja suden hetkenä 03-05 moni ihminen on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Mietinkin tuossa kuinka monta synonyymiä on sanalle kuolema.
*mennyt rajan taa
* liittynyt oikokoipisten kerhoon
* nokka kylmennyt
*siirtyi taivaan kotiin
* lähtenyt
* vaihtoi hiippakuntaa
*lähti viimeiselle matkalle
ja monia muita. Suomalaiset ovatkin taitavia keksimään kiertoilmauksia ikäville asioille. Joskus liiankin hyviä. Itse sanon asiat suoraan. " Omaisenne kuoli viime yönä kello 03 aikaan." Minulle jos ilmoitus kävisi sanoilla että "omaisenne on lähtenyt viime yönä kello 03" kysyin välittömästi "MINNE?" Mielestäni kuolema ei ole niin pelottava, että eikö siitä voisi puhua suoraan.
En tiedä miksi minulla on kuolemaan simppeli suhtautuminen. Johtuuko se siitä että löysin isäni kuolleena? Johtuuko siitä että, työssäni olen nähnyt kuolleita ihmisiä, niin lapsia, kuin aikuisia taikka vanhuksia? Vai siitä, ettei minulla ole mitään pelättävää, kun oma kuolemani hetki koittaa?
Ateistina en usko taivaaseen tai helvettiin. Ei minun tarvitse siis pelätä viimeistä tuomiota. Helpottavaa.Olen jo sanonut monelle taholle, haluavani polttohautauksen, en halua tulevaisuuden tutkijoiden tutkivan luitani, ajatuksella mitähän tämä ihminen on syönyt? Saatikka mittailla kalloani. Kun kuolen, katoan henkisesti ja fyysisesti.
Kannatan eutanasiaa, minusta tervejärkinen ihminen osaa päättää, milloin voi luopua tuskistaan. Syöpäsairaalle voisi olla helpotus, kun tietää, ettei tarvitse kitua tuskissaan, vaan voi hyvästellä läheiset ja sitten saa arvoisensa lopun elämälleen.
Itsemurha puolestaan on maailman itsekkäin ja raukkamaisin teko. Kadota selittämättä, yrittämättä selviytyä. Olla taistelematta vastaan. Lähipiirissäni on muutama itsemurhan tehnyt ihminen. Osa teki sen saadessaan tietää, että on sairastunut parantumattomaan sairauteen, mutta silti. Itsemurhan paha maku johtuu siitä, kuinka miettii, olisinko voinut auttaa, ja miten ja miksi ei toinen tullut kertomaan olostaan minulle tai muille?
Lisäksi olen kokenut keskenmenon, pienen ihmisen elämän sammumisen ennen sen alkamistakaan. Se sattuu. Miksi ja miksi minä? Minä olisi niin halunnut sen pienokaisen. Kerkesin kuvitella piirteet, ja ostaa vaatteita. Ja kaavinnan jälkeen tyhjyys sisällä, sielussani ja ruumiissani. Edelleen muistan, keneltä sain tukea ja keneltä en. Muistan kyyneleet poskillani ja sen kuinka yksin olinkaan siinä hetkessä. Ja nuo ajatukset ja tuo menetys sattuu edelleen. Vaikka minulla on keskenmenon jälkeen syntynyt lapsi, jota rakastan.
Tulipa yötyöläisellä hiukan synkeämpi teksti. Joskus vain ajatukset karkaavat tummiin sävyihin. Maailman värit ovat niin vaihtelevia.
Yövuorossa kerkeää monesti lukea blogeja, hiukan venytellä, juoda kahvia. Nutustella eväsleipiä.
Tietysti riippuu millä osastolla on.
Olen ollut töissä kirurgisilla osastoilla, osa öistä on siellä hyvinkin hektisiä. Ja suden hetkenä 03-05 moni ihminen on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Mietinkin tuossa kuinka monta synonyymiä on sanalle kuolema.
*mennyt rajan taa
* liittynyt oikokoipisten kerhoon
* nokka kylmennyt
*siirtyi taivaan kotiin
* lähtenyt
* vaihtoi hiippakuntaa
*lähti viimeiselle matkalle
ja monia muita. Suomalaiset ovatkin taitavia keksimään kiertoilmauksia ikäville asioille. Joskus liiankin hyviä. Itse sanon asiat suoraan. " Omaisenne kuoli viime yönä kello 03 aikaan." Minulle jos ilmoitus kävisi sanoilla että "omaisenne on lähtenyt viime yönä kello 03" kysyin välittömästi "MINNE?" Mielestäni kuolema ei ole niin pelottava, että eikö siitä voisi puhua suoraan.
En tiedä miksi minulla on kuolemaan simppeli suhtautuminen. Johtuuko se siitä että löysin isäni kuolleena? Johtuuko siitä että, työssäni olen nähnyt kuolleita ihmisiä, niin lapsia, kuin aikuisia taikka vanhuksia? Vai siitä, ettei minulla ole mitään pelättävää, kun oma kuolemani hetki koittaa?
Ateistina en usko taivaaseen tai helvettiin. Ei minun tarvitse siis pelätä viimeistä tuomiota. Helpottavaa.Olen jo sanonut monelle taholle, haluavani polttohautauksen, en halua tulevaisuuden tutkijoiden tutkivan luitani, ajatuksella mitähän tämä ihminen on syönyt? Saatikka mittailla kalloani. Kun kuolen, katoan henkisesti ja fyysisesti.
Kannatan eutanasiaa, minusta tervejärkinen ihminen osaa päättää, milloin voi luopua tuskistaan. Syöpäsairaalle voisi olla helpotus, kun tietää, ettei tarvitse kitua tuskissaan, vaan voi hyvästellä läheiset ja sitten saa arvoisensa lopun elämälleen.
Itsemurha puolestaan on maailman itsekkäin ja raukkamaisin teko. Kadota selittämättä, yrittämättä selviytyä. Olla taistelematta vastaan. Lähipiirissäni on muutama itsemurhan tehnyt ihminen. Osa teki sen saadessaan tietää, että on sairastunut parantumattomaan sairauteen, mutta silti. Itsemurhan paha maku johtuu siitä, kuinka miettii, olisinko voinut auttaa, ja miten ja miksi ei toinen tullut kertomaan olostaan minulle tai muille?
Lisäksi olen kokenut keskenmenon, pienen ihmisen elämän sammumisen ennen sen alkamistakaan. Se sattuu. Miksi ja miksi minä? Minä olisi niin halunnut sen pienokaisen. Kerkesin kuvitella piirteet, ja ostaa vaatteita. Ja kaavinnan jälkeen tyhjyys sisällä, sielussani ja ruumiissani. Edelleen muistan, keneltä sain tukea ja keneltä en. Muistan kyyneleet poskillani ja sen kuinka yksin olinkaan siinä hetkessä. Ja nuo ajatukset ja tuo menetys sattuu edelleen. Vaikka minulla on keskenmenon jälkeen syntynyt lapsi, jota rakastan.
Tulipa yötyöläisellä hiukan synkeämpi teksti. Joskus vain ajatukset karkaavat tummiin sävyihin. Maailman värit ovat niin vaihtelevia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)