Miettii,
kuinka jotkut jämähtää samaan pitäjään kuin tatit, ja toiset kerkeää
vaihtaa kaupunkia monestikin elämänsä aikana. Kuten minä. Menossa neljäs
paikkakunta. Suomussalmelle jos olisin jäänyt, niin pää olisi
räjähtänyt ennenpitkää. Lappi on henkinen kotini ja sinne aina kaipaan.
Terveisin Sohvafilosofi.
Tämä Facebook päivitykseni sai ihmiset kummastelemaan. Miten niin? Mitä tarkoitan?
Tarkoitan ihmisiä, jota asuvat syntymästä kuolemaan samalla paikkakunnalla, vaikka siellä olisi työtön, harrastukseton ja vailla etenemistä elämässä.
Lähintä kaupunkia pidetään isona ja Helsinkiä jo pelottavana edes käydä. Sinne mennään vain kovat kaulassa ja viivytään pakollinen aika.
Mikä kumma niitä ihmisiä pitää kiinni samassa, haluamatta matkustaa taikka edes opiskella toisella paikkakunnalla? Onko se joku kumma pelko vieraasta? Tapa vai olosuhteitten pakko?
Itse koin pienen paikkakunnan ahdistavaksi ja menneisyyden mörköjen pesäksi. Halusin pois. Opiskelemaan ja näkemään maailmaa. Suomussalmi on edelleen hiljenevä maaseutukunta. Jos ei muuta Kainuu opettanut minulle, niin sen, että vittumaisuuden läpi voi pusertaa itsensä läpi ja jatkaa elämää.
Tosin unelmaani esti, jälleen kerran, silloinen mieheni, joka ei halunnut matkustaa ulkomaille. Hän oli juuri noita ihmisiä, joitten mielestä oma kotikunta oli paikka vailla vertaa ja siinä ei koskaan ollut mitään vikaa. Vaikka sormella olisi osoittanut.
Olen muuttanut opiskelujen takia Rovaniemelle. Snadi kaupunki, virkeä, iloinen ja jouluinen. Viihdyin. Ihmiset olivat hyväntuulisia ja jotenkin koko kaupunki oli nuorekas ja täynnä jotain selittämätöntä energiaa. Ehdoton suosikkikaupunkini!
Työn perässä tuli muutto Kuopioon. Kulttuurishokki Rovaniemen jälkeen. Pimeä kaupunki ja savolainen kansa. Lupsakkaa väkeä siihen asti, kunnes huomasi, että vastapuoli onkin tiukempi vastus ja ei tanssi savolaisen piällysmieskulttuurin mukaan. Asioitten vatkaaminen oli ärsyttävää. Mutta bändielämä oli varsin vilkasta, siitä pidin. Ja sain sieltä myös ystäviä, jotka kulkevat mukanani elämäni ajan.
Sitten paluu juurille. Maalle. Kontiolahdelle, Joensuun kupeeseen. Miksi? Mies, joka vei jalat alta, koppasi kainaloonsa ja vei mukanaan. Tai no, pitihän tuosta muutosta hiukan keskustella.
Joensuu on kylmä, täällä tuulee aina. Bändielämä hiljaista, tai no, soi täällä Alangon veljesten melankolia, rokkia ei niinkään. Jotenkin sisäänpäin lämpiävä kaupunki. Lähdin avoimin mielin ja olen pettynyt. Se kainuulainen sitkaus kai minut täällä pitää, en vielä luovuta. Yritän nyt pärjätä kaukosuhdeystävien voimin.
Tulevaisuudessa näen itseni Suomen rajojen ulkopuolella. Töissä, vapaaehtoisena.... en tiedä, sen aika koittaa sitten joskus. Lasten kasvettua pesästä ulos. Ehkä se 10 vuoden kiertokulku, jota olen ison muuttojeni välillä totetuttanut, kertoo minne päin maailmaa polkuni vie seuraavan kerran muuttamaan.
On niitäkin ihmisiä jotka vaan rakastaa asuinpaikkaansa. ja jos sitä rakastaa niin vaikea sieltä on lähteä edes työn perässä. Minä ymmärrän myös niitä koska itse olen kahtiajakautunut. Toisaalta rakastan hirmuisesti lapin ja tällaisen maaseudun rauhaa ja hiljaisuutta, omaa tilaa yms. mutta ikääntyessä olen alkanut myös kaipaamaan helppoutta ja uusia mahdollisuuksia. Mutta lähes 40 vuotiaaksi ei tullut kyseeseenkään että olisin edes kaivannut muuta kuin tätä maaseutua. Matkustelu on toki asia erikseen ja sitä kyllä haluan tehdä enemmänkin ja olen aina halunnut mutta koti ja sydän on tähän asti ollut täällä maaseudulla riippumatta onko töitä ollut vai ei.
VastaaPoistaMun nuorin muksu on vannonut ettei ikinä lähde tästä pienestä tuppukylästä, juuri ja juuri opiskelee muualla jos on pakko. Lisäksi hän noin 11 vuotiaana totesi että on syntynyt ihan väärään aikakauteen ja olisi halunnut syntyä aikaan jolloin ei ollut koneita ja muita vaan viljely yms. tapahtui eläimillä.
Meitä on moneen junaan ja jotkut vain tykkäävät olla samalla asemalla ikuisesti ja toiset taas vaihtavat asemaa kuin "mustalainen paitaa" :)eivätkä välttämättä tunne missään oloaan kotoisaksi vaan hakevat aina sitä "jotain" jota ei koskaan löydy.